Miksi muistot satuttaa niin paljon?

Minä en voi muistella 30 vuoden takaisia kouluaikoja tuntematta mitään muuta kuin häpeää ja vihaa.

Asenteestahan se on kiinni. Itse ajattelen, että minulla on hienoja muistoja ja olen onnellinen, että olen tehnyt jotain, jota voin muistella. Toisaalta ajattelen, että en halua pelkästään muistella, vaan minun tulisi tehdä kaikkea myös nyt, jotta minulle tulisi lisää arvokkaita muistoja. Ikävä kyllä pitkä parisuhde ja työttömyys ovat jokseenkin päässyt lamauttamaan minut. Yritän muuttaa sitä miksi olen tullut ja alkaa toimimaan aktiivisemmin elämäni parantamiseksi.

Minulla tekee myös pahaa muistella. En tämän takia säilytä edes valokuvia. Kännykässä on jotain valokuvia. Niitä on vaikea poistaa (koko tuo kuvagalleria kännykässä on koko laitteen ahdistavin kohta), mutta toisaalta niiden katsominen tuo jotain ihme ahdistusta, jota en ymmärrä. En voisi teettää niitä valokuviksi, koska ahdistaa liikaa, että voisin käsitellä niitä kuvia sen tilausprosessin ajan, puhumattakaan että sietäisin pitää kotonani jotain mikä minua ahdistaa. Ihan inhottaa ajatellakin.

Aina välillä puhdistan mieltäni sillä, että poistan valokuvat kännykästäni. Koska ne alkaa vaivata ja ahdistaa ja painaa.

"Asenteestahan se on kiinni", sanoi joku tuolla ylempänä, en oikein ymmärrä. Mistä tämä asenne sitten on kiinni, se minua kiinnostaisi. En itsekään ymmärrä, miksi muistot niin paljon ahdistaa.

Ja mulla muuten on aika huono muisti menneisyyteni suhteen, mikä voi mahdollisesti johtua siitä, että en ole edes kovin halukas muistamaan mitään.

Mulle on tapahtunut niin paljon pahaa että muistot siitä peittää hyvät muistot alleen. En pysty katsomaan vanhoja valokuviakaan. Olen ajatellut että käyn ne joskus läpi ja hävitän suurimman osan. Säästän vain muutaman joista tulee hyvä mieli. Lähes kaikkiin kivoihinkin juttuihin liittyy jotain ikävää ja surullista.

Olen kyllä tosi herkkä. Se on mielestäni enemmän luonne- kuin asennekysymys.

Olen ratkaissut asian niin, että  elän tätä hetkeä ja suunnittelen tulevaa. En halua muistella menneitä. Elämän paras aika on aina nyt.

Kyllä minäkin ihmettelen kun monet muistelee onnellisena esim lapsuuttaan. No, mun lapsuus ei ollut onnellinen, vaan täynnä pelkoa, surua ja ahdistusta. Hetkittäin oli turvallinen olo mummon seurassa, mutta suurimman osan ajasta tunsin olevani täysin yksin vailla aikuisen turvaa. Ja olinkin. En halua muistella sitä, koska se saa vain pahan mielen aikaan. Koetan kannustaa itseäni miten hyvin ole kuitenkin selvinnyt. Lähinnä omin voimin ja rautaisella tahdolla.

Minulla sama juttu: muistot satuttaa ja alkaa itkettää. Nyt siis kyseessä ne hyvät asiat, jotka tuntuvat haikeilta muistellessa.

Viimeisin itkettäjä minulla on edesmennyt koirani, sen muisteleminen. Olen ollut hajoamispisteessä. Vaikka tunne on ollut satuttava, olen alkanut pakottaa itseni ajattelemaan, että olen saanut pitää haaveilemani koiran itselläni yli 12 vuotta eikä kukaan ota sitä aikaa ja niitä muistoja minulta pois.

Ja pakotan itseni ajattelemaan, kuinka hyviä, ihania ja rakkaita asioita olen saanut kokea.

Tällainen ajattelu on vähän helpottanut sitä tunnetilaakin. Vähän verrattavissa siihen väittämään, että kun laittaa hymyn päälle, se johtaa (jonkin verran) siihen, että tunnetasollakin hymyilyttää.

Minua ainakin satuttaa tällä hetkellä sellaiset muistot, jotka liittyvät rakkaaseen ihmiseen, jotka olivat meidän välisiä hyviä hetkiä, ja jotka eivät enää palaa. Luopuminen on vaikeaa. Vaikka olemmekin edelleen hyvissä väleissä, niin en odottanut, että kaikki loppuu juuri nyt. Kaipaan niitä hyviä hetkiä, koska vielä hetki sitten uskoin, että niitä tulee lisää. Ja kun ne odottamatta loppuivatkin, niin mieli taistelee vielä vastaan, kun ei ole vielä sopeutunut uuteen tilanteeseen.

Kuulostaa ihan parisuhteen lopulta, mutta ei ole sitä, vaan hyviä hetkiä ystävän kanssa.

<3

Vanha keskustelu, mutta minuakin satuttavat vanhat hyvät muistot. Tietysti huonotkin, mutta en ymmärrä miksi niiden hyvien muistojen pitää tehdä kipeää? Nytkin tuntuu että olen ihan lamaantunut enkä saa mitään aikaiseksi. Jotenkin sellainen olo että en ole osannut arvostaa niitä hetkiä tarpeeksi ja se sattuu.