Lue keskustelun säännöt.
Te joiden vanhemmilla ollut lapsuudessanne mt/jaksamisongelmia
28.10.2016 |
Oletteko pystyneet antamaan vanhemmillenne/vanhemmallanne anteeksi?
Ovatko välinne korjaantuneet myähemmin? Miten vanhempanne käsittelivät omaa käytöstään kanssanne? Ja miten olisitte toivoneet että asiat olisi käsitelty?
Eli haluaisin parantaa välit teiniin, mutta olen ihan hukassa. Lapsi on ja on aina ollut kiltti ja sulkeutunut, eikä ihme. Oma tilanteeni on helpottunut vuosien saatossa ja sitä myöten syyllisyys lapsesta on kasvanut. Ainoa asia mitä aidosti toivon on että lapseni saisi itseluottamusta ja hyvän elämän. Voitte toki moralisoida ja syyllistää, mutta kaipaisin neuvoja miten tästä eteenpäin.
Tilanne oli siis tämä: Sain lapsen nuorena. en kokenut olevani valmis äidiksi, mutta ympäristö onnistui pyörtämään päätökseni antaa lapsi pois. Luvattua tukea ei koskaan kuitenkaan ollut ja käytännössä lapsi oli ainoa sosiaalinen elämä mitä itselläni oli koulun ulkopuolella noin seitsemän vuoden ajan. Välillä meni paremmin, mutta aina ajoittain romahdin niin, että en jaksanut muuta kuin nukkua ja huutaa lapselle. Myöskään lapsella ei ole ollut missään vaiheessa aivan lyhyitä aikoja lukuunottamatta koulun/päiväkodin ulkopuolisia kaverisuhteita. Lapsen aloitettua koulun sain sukulaisislta enemmän hoitoapua ja vapautta, mutta elämää kuormittavia asioita ilmeistyi niin paljon, että lapsen perustarpeista huolehtiminenkin oli todella vaikeaa. Olin yrittänyt saada apua joitakin kertoja terkasta, suvulta jne. Mutta viesti oli kaikilla että hyvin pärjään. Psykologi sai asian asian eteenpäin ja pienen tappelun jälkeen sain lapsen asumaan pariksi vuodeksi sukulaisille. Lapsi on nyt tosiaan jo yläkoulussa ja asuu kanssani. En tiedä saanko luottamusta enää koskaan palaamaan ja se on sydäntä särkevää.
Miten te toimisitte? Viestittäisitte että menneistä huolimatta Olette nyt tässä ja läsnä?
Anteeksi pitkä ja sekava viesti.
Kommentit (27)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yritä saada keskusteluyhteys
Olen yrittänyt. Meillä on aika lailla erilaiset temperamentit lapsen kanssa ja en haluaisi kuitenkaan ylianalysoida kaikkea tai tuputtaa lapselle sitä että jonkin on pakko olla pielessä. Lapsen mukaan kaikki on ok. Tosin ei kertoisi, vaikka ei olisikaan. Ja toisaalta en oikein osaa itsekään käsitellä paskaa mutsiuttani.
No miten teini suhtautuu sinuun nykyään? Keskusteletteko asioista, vietättekö yhdessä aikaa?
Oliko väkivaltaa, eli löitkö ja pahoinpitelitkö lastasi? Tämäkin on aika oleellinen asia anteeksiannon yhteydessä, koska kaikkea ei voi eikä pidä antaa anteeksi. Haukku ei haavaa tee.
Itselläni on henkisesti sairas, alkoholisoitunut äiti. Joi paljon ja löi vielä enemmän, haukkui, alisti, häpäisi. Perusteli aina juomistaan ja huonoa kohteluaan niin, että ei meillä ongelmia ole, kun on katto pään päällä, ruokaa aina pöydässä ja meillä lapsilla vaatteet päällä. 70-luvun lapsi olen ja siihen aikaan ei kukaan puuttunut perheen sisäisiin asioihin millään tavalla. Anteeksi en anna.
Kokiko lapsi sukulaisten luona asumisen hylkäämisenä? vai oliko vaan tyytyväinen?
Menneeseen ei kannata jumittua, vaan eletään tässä ja nyt. Se on ainut mahdollisuus mennä eteenpäin. Menneet joko jossain elämänvaiheessa kykenee antamaan anteeksi ja samalla vapautua taakoista tai sitten ei, mutta sinä et voi antaa itsellesi hänen puolestaan anteeksi. Voit vain elää nykyhetkessä. Lapsesi ei myöskään välttämättä tunnista, mitä mahdollisia traumoja hän on saanut (en minäkään nuorena) eikä välttämättä myöskään pysty niitä nyt käsittelemään. Jossain elämänvaiheessa ne voi tulla esille, mutta huomaa silloin tulee myös se kaikki hyvä mitään tänään ja jokaisena tulevana päivänä voit hänelle antaa. Nyt riittää se, että ilmaiset olevasi pahoillasi menneistä ja pyrit nyt parempaa. Jos itse edelleen vellot mennessä, siitä on hänelle haittaa. Hän käsittelee asiat sitten kun siihen kykenee.
Vierailija kirjoitti:
No miten teini suhtautuu sinuun nykyään? Keskusteletteko asioista, vietättekö yhdessä aikaa?
Oliko väkivaltaa, eli löitkö ja pahoinpitelitkö lastasi? Tämäkin on aika oleellinen asia anteeksiannon yhteydessä, koska kaikkea ei voi eikä pidä antaa anteeksi. Haukku ei haavaa tee.
Itselläni on henkisesti sairas, alkoholisoitunut äiti. Joi paljon ja löi vielä enemmän, haukkui, alisti, häpäisi. Perusteli aina juomistaan ja huonoa kohteluaan niin, että ei meillä ongelmia ole, kun on katto pään päällä, ruokaa aina pöydässä ja meillä lapsilla vaatteet päällä. 70-luvun lapsi olen ja siihen aikaan ei kukaan puuttunut perheen sisäisiin asioihin millään tavalla. Anteeksi en anna.
Itselläni ei ole päihdeongelmaa (mikä on varmaan yksi syy, että avun tarvettani ei otettu tosissaan). Rehellisesti olen riitojen yhteydessä tukistanut välillä (ei ole ollut mikään vakiintunut tapa vaan juurikin näissä väsymisen ääripäissä)ihan kunnolla ja kaduin silloin ja edelleen.
Ehkä johtuen omasta lapsuudestani missä tuo oli aivan normaali käytäntö oli syytä tai ei, se ei kuitenkaan ole asia jota kadun eniten (en lapsena itse mieltänyt tukistamista väkivaltana vaan kaikkea muuta perheen sisäistä ongelmaa). Älä ymmärrä väärin, en hyväksy mitään väkivaltaa ja väsymys tai mikään muu ei oikeuta tuota käytöstä, mutta eniten kadun sitä että en ole osannut olla läsnä.
Olemme lapsen kanssa tehneet myös paljon kivoja asioita jne. Mutta ne kaudet kun oikeasti vain nukuin ja huusin lapselle että painuu huoneeseensa ja pysyy siellä kaihertavat rankasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miten teini suhtautuu sinuun nykyään? Keskusteletteko asioista, vietättekö yhdessä aikaa?
Oliko väkivaltaa, eli löitkö ja pahoinpitelitkö lastasi? Tämäkin on aika oleellinen asia anteeksiannon yhteydessä, koska kaikkea ei voi eikä pidä antaa anteeksi. Haukku ei haavaa tee.
Itselläni on henkisesti sairas, alkoholisoitunut äiti. Joi paljon ja löi vielä enemmän, haukkui, alisti, häpäisi. Perusteli aina juomistaan ja huonoa kohteluaan niin, että ei meillä ongelmia ole, kun on katto pään päällä, ruokaa aina pöydässä ja meillä lapsilla vaatteet päällä. 70-luvun lapsi olen ja siihen aikaan ei kukaan puuttunut perheen sisäisiin asioihin millään tavalla. Anteeksi en anna.
Itselläni ei ole päihdeongelmaa (mikä on varmaan yksi syy, että avun tarvettani ei otettu tosissaan). Rehellisesti olen riitojen yhteydessä tukistanut välillä (ei ole ollut mikään vakiintunut tapa vaan juurikin näissä väsymisen ääripäissä)ihan kunnolla ja kaduin silloin ja edelleen.
Ehkä johtuen omasta lapsuudestani missä tuo oli aivan normaali käytäntö oli syytä tai ei, se ei kuitenkaan ole asia jota kadun eniten (en lapsena itse mieltänyt tukistamista väkivaltana vaan kaikkea muuta perheen sisäistä ongelmaa). Älä ymmärrä väärin, en hyväksy mitään väkivaltaa ja väsymys tai mikään muu ei oikeuta tuota käytöstä, mutta eniten kadun sitä että en ole osannut olla läsnä.
Olemme lapsen kanssa tehneet myös paljon kivoja asioita jne. Mutta ne kaudet kun oikeasti vain nukuin ja huusin lapselle että painuu huoneeseensa ja pysyy siellä kaihertavat rankasti.
Ja lapsi siis on ollut ja on edelleen itsessäni aika kiinni, kaipaa ja vaatii paljon huomiota. Uskon että luottaakin jollakin tasolla, mutta ei osaa tai halua aina sanoa kaikkea suoraan.
Vierailija kirjoitti:
Kokiko lapsi sukulaisten luona asumisen hylkäämisenä? vai oliko vaan tyytyväinen?
Menneeseen ei kannata jumittua, vaan eletään tässä ja nyt. Se on ainut mahdollisuus mennä eteenpäin. Menneet joko jossain elämänvaiheessa kykenee antamaan anteeksi ja samalla vapautua taakoista tai sitten ei, mutta sinä et voi antaa itsellesi hänen puolestaan anteeksi. Voit vain elää nykyhetkessä. Lapsesi ei myöskään välttämättä tunnista, mitä mahdollisia traumoja hän on saanut (en minäkään nuorena) eikä välttämättä myöskään pysty niitä nyt käsittelemään. Jossain elämänvaiheessa ne voi tulla esille, mutta huomaa silloin tulee myös se kaikki hyvä mitään tänään ja jokaisena tulevana päivänä voit hänelle antaa. Nyt riittää se, että ilmaiset olevasi pahoillasi menneistä ja pyrit nyt parempaa. Jos itse edelleen vellot mennessä, siitä on hänelle haittaa. Hän käsittelee asiat sitten kun siihen kykenee.
Tiedostan tämän ja tähtäänkin siihen että pystyisin olemaan tässä hetkessä. Ymmärrän myös anteeksianto pointin, eikä kyse ole oikeastaan siitä että vaatisin anteeksiantoa tms. Ehkä enemmän juurikin tuo, että saisin luotua sellaisen suhteen lapseen, että ymmärtää olevansa minulle tärkein.
Lapsi ei tosiaan asioistaa suoraan puhu , joten on vaikea tietää miten oikeasti suhtautui siihen kun asui muualla. Lapselle painoitettiin tuolloin, että kyse on sairaudestani, joka ei johdu lapsesta. Toki pidimme tuon muualla olo ajankin tiivisti yhteyttä. Lapselle on ehkä jotenkin korostuneesti perhe (minä plus suku) tärkein. Mainitsee sen aina tärkeimpänä asiana jne. Itse uskoisin, että vaikka miten yritän selitellä on se varmastikkin ollut hylkäämiskokemus siitä huolimatta että viihtyi hyvin sukulaisilla. Oli mielellään muuttamassa takaisin, mutta selkeästi varoi innostumasta liikaa silloin kun asiasta alettiin puhumaan ja muuttoa valmistelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä, että olet ottanut elämänasiaksesi yrittää saada välinne kuntoon. Parempi se on, kuin ettet välittäisi. Aikaa tulee viemään varmasti, ei luottamusta saaavuteta hetkessä.
Itse en antanut, enkä anna anteeksi, eikä tarvikaan antaa. Äitini ei ole tosin pyytänytkään ja tuskin tulee ikinä pyytämäänkään. Olen yrittänyt aikuisena saada äidin ymmärtämään, että niinkauan kun hän jatkaa mm. henkistä väkivaltaa, pysyn täysin erossa hänen elämästään. Hän ei suostunut mitenkään käsittelemään asioita. Kuvaannollisesti hakkasin päätäni seinään ja sain vain itse ruhjeita. Äiti jatkaa henkistä väkivaltaa viestittelynä; valheita, uhkailuja, elämäni vähättelyä, syrjimistä, minun mustamaalaamista suvulle jne. Tätä toimintaa tukee isä, josta äiti teki palvelijansa, omatoimisen ajattelukyvyn menettäneen robottinsa.
Olisin toivonut, että jo lapsuusvuosina äiti olisi herännyt käytökseensä. Tai että joku olisi siihen puuttunut. Aikuisena toivoin, että äiti olisi viimeistään silloin herännyt ja asioita olisi voitu yhdessä käsitellä. Toivoin, että olisin saanut äidin, sitä toivoin toistakymmentä vuotta, kunnes aloin tajuamaan että narsistista ei äitiä saa.
Älä ap luovuta. Olet menettänyt lapsen luottamuksen, se on kova pala lapsellekin. Etsi tietoa itsellesi, arvioi itseäsi, onko kontaktitapavassa joitan korjattavaa. Sulla on kuitenkin tärkein äitominaisuus karun matkasi jälkeen säilynyt, että rakastat lastasi. Rakastathan. Tutustu lapseesi, asetu hänen tunteisiinkin, arvosta häntä ja etsi kommunikointitapaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miten teini suhtautuu sinuun nykyään? Keskusteletteko asioista, vietättekö yhdessä aikaa?
Oliko väkivaltaa, eli löitkö ja pahoinpitelitkö lastasi? Tämäkin on aika oleellinen asia anteeksiannon yhteydessä, koska kaikkea ei voi eikä pidä antaa anteeksi. Haukku ei haavaa tee.
Itselläni on henkisesti sairas, alkoholisoitunut äiti. Joi paljon ja löi vielä enemmän, haukkui, alisti, häpäisi. Perusteli aina juomistaan ja huonoa kohteluaan niin, että ei meillä ongelmia ole, kun on katto pään päällä, ruokaa aina pöydässä ja meillä lapsilla vaatteet päällä. 70-luvun lapsi olen ja siihen aikaan ei kukaan puuttunut perheen sisäisiin asioihin millään tavalla. Anteeksi en anna.
Itselläni ei ole päihdeongelmaa (mikä on varmaan yksi syy, että avun tarvettani ei otettu tosissaan). Rehellisesti olen riitojen yhteydessä tukistanut välillä (ei ole ollut mikään vakiintunut tapa vaan juurikin näissä väsymisen ääripäissä)ihan kunnolla ja kaduin silloin ja edelleen.
Ehkä johtuen omasta lapsuudestani missä tuo oli aivan normaali käytäntö oli syytä tai ei, se ei kuitenkaan ole asia jota kadun eniten (en lapsena itse mieltänyt tukistamista väkivaltana vaan kaikkea muuta perheen sisäistä ongelmaa). Älä ymmärrä väärin, en hyväksy mitään väkivaltaa ja väsymys tai mikään muu ei oikeuta tuota käytöstä, mutta eniten kadun sitä että en ole osannut olla läsnä.
Olemme lapsen kanssa tehneet myös paljon kivoja asioita jne. Mutta ne kaudet kun oikeasti vain nukuin ja huusin lapselle että painuu huoneeseensa ja pysyy siellä kaihertavat rankasti.
Ensin sinun pitää itsellesi 100% selväksi mitä tässä olet hakemassa.
Haluatko nyt siis itsellesi "synninpäästön" ja paremman olon noista vuosista vai haluatko jotenkin aidosti parantaa lapsesi elämää? Jos tilanne on ensimmäisen vaihtoehdon mukainen olet jälleen kuormittamassa lastasi omilla ongelmillasi. Tällä kertaa ongelma on SINUN syyllisyytesi, joka ei ole lapsesi ongelma vaan SINUN.
Älä siis keskity hakemaan lapsesi anteeksiantoa. Sitä ei voi isoissa asioissa pyytää vaan se ansaitaan teoilla. Elä lapsesi kanssa. Ole kiinnostunut HÄNEN elämästään äläkä vaivaa häntä SINUN ongelmillasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miten teini suhtautuu sinuun nykyään? Keskusteletteko asioista, vietättekö yhdessä aikaa?
Oliko väkivaltaa, eli löitkö ja pahoinpitelitkö lastasi? Tämäkin on aika oleellinen asia anteeksiannon yhteydessä, koska kaikkea ei voi eikä pidä antaa anteeksi. Haukku ei haavaa tee.
Itselläni on henkisesti sairas, alkoholisoitunut äiti. Joi paljon ja löi vielä enemmän, haukkui, alisti, häpäisi. Perusteli aina juomistaan ja huonoa kohteluaan niin, että ei meillä ongelmia ole, kun on katto pään päällä, ruokaa aina pöydässä ja meillä lapsilla vaatteet päällä. 70-luvun lapsi olen ja siihen aikaan ei kukaan puuttunut perheen sisäisiin asioihin millään tavalla. Anteeksi en anna.
Itselläni ei ole päihdeongelmaa (mikä on varmaan yksi syy, että avun tarvettani ei otettu tosissaan). Rehellisesti olen riitojen yhteydessä tukistanut välillä (ei ole ollut mikään vakiintunut tapa vaan juurikin näissä väsymisen ääripäissä)ihan kunnolla ja kaduin silloin ja edelleen.
Ehkä johtuen omasta lapsuudestani missä tuo oli aivan normaali käytäntö oli syytä tai ei, se ei kuitenkaan ole asia jota kadun eniten (en lapsena itse mieltänyt tukistamista väkivaltana vaan kaikkea muuta perheen sisäistä ongelmaa). Älä ymmärrä väärin, en hyväksy mitään väkivaltaa ja väsymys tai mikään muu ei oikeuta tuota käytöstä, mutta eniten kadun sitä että en ole osannut olla läsnä.
Olemme lapsen kanssa tehneet myös paljon kivoja asioita jne. Mutta ne kaudet kun oikeasti vain nukuin ja huusin lapselle että painuu huoneeseensa ja pysyy siellä kaihertavat rankasti.Ja lapsi siis on ollut ja on edelleen itsessäni aika kiinni, kaipaa ja vaatii paljon huomiota. Uskon että luottaakin jollakin tasolla, mutta ei osaa tai halua aina sanoa kaikkea suoraan.
Tuosta tulee kyllä ennemminkin ajatus, että lapsi ei uskalla sanoa kaikkea suoraan, kun hänelle on rajusti ennen huudettu. Traumaattista.
Tukkapölly taitaa olla pienimmästä päästä, niskavillahan on nykyäänki tavallista ja enpä usko, että kovin moni sitä pitää edes pahana.
Keskustele lapsen kanssa asioista. Minusta nämä ongelmat eivät ole yksin sinun, vaan koskee myös lasta. Teini-ikäinen osaa jo kuunnella ja puhua. Millä teoilla pystyisit anteeksi saamaan? Normaali huolehtiminen ja normaali kuri, rakkautta paljon ja aikaa.d
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, että olet ottanut elämänasiaksesi yrittää saada välinne kuntoon. Parempi se on, kuin ettet välittäisi. Aikaa tulee viemään varmasti, ei luottamusta saaavuteta hetkessä.
Itse en antanut, enkä anna anteeksi, eikä tarvikaan antaa. Äitini ei ole tosin pyytänytkään ja tuskin tulee ikinä pyytämäänkään. Olen yrittänyt aikuisena saada äidin ymmärtämään, että niinkauan kun hän jatkaa mm. henkistä väkivaltaa, pysyn täysin erossa hänen elämästään. Hän ei suostunut mitenkään käsittelemään asioita. Kuvaannollisesti hakkasin päätäni seinään ja sain vain itse ruhjeita. Äiti jatkaa henkistä väkivaltaa viestittelynä; valheita, uhkailuja, elämäni vähättelyä, syrjimistä, minun mustamaalaamista suvulle jne. Tätä toimintaa tukee isä, josta äiti teki palvelijansa, omatoimisen ajattelukyvyn menettäneen robottinsa.
Olisin toivonut, että jo lapsuusvuosina äiti olisi herännyt käytökseensä. Tai että joku olisi siihen puuttunut. Aikuisena toivoin, että äiti olisi viimeistään silloin herännyt ja asioita olisi voitu yhdessä käsitellä. Toivoin, että olisin saanut äidin, sitä toivoin toistakymmentä vuotta, kunnes aloin tajuamaan että narsistista ei äitiä saa.
Älä ap luovuta. Olet menettänyt lapsen luottamuksen, se on kova pala lapsellekin. Etsi tietoa itsellesi, arvioi itseäsi, onko kontaktitapavassa joitan korjattavaa. Sulla on kuitenkin tärkein äitominaisuus karun matkasi jälkeen säilynyt, että rakastat lastasi. Rakastathan. Tutustu lapseesi, asetu hänen tunteisiinkin, arvosta häntä ja etsi kommunikointitapaa.
Hei, olen pahoillani menneisyydestäsi. Mutta kiitos viestistäsi, herätti paljon tunteita. Toki rakastan ja välitän lapsestani. Olen aina rakastanut ja välittänyt. Ehkä nyt isoimpana muutoksena entiseen kommunikoinnissa on se, että olen aidosti ollut läsnä ja kiinnostunut lapseni mielenkiinnon kohteista. Tuossa aiemmin mitä tuli anteeksiantoon, olen kuitenkin yritynyt antaa jotenkin anteeksi itselleni tai vähintääkin hyväksyä sen tosiasian että olin tuolloin todella yksin ja itsekkin lähes kakara. Silloin ei ollut itselläni edes nettiä josta olisi voinut hakea ja saada vertaistukea. Koen sen tarpeelliseksi nykyhetken kannalta. Lapselta en vaadi mitään, toivon vain että kokisi olonsa turvalliseksi. Lapseni on ihan yleisellä mittapuulla fiksu, ei vain näin äidin näkökulmasta ja muutenkin äärettömän hieno nuori. Itseni kanssa minulla on vielä paljon tekemistä ja kasvamista, mutta pikkuhiljaa. Nyt yritän keskittyä arkeen ja huomioimaan lapsen tarpeita paremmin. Kiitos vielä viestistäsi.
Vierailija kirjoitti:
Tukkapölly taitaa olla pienimmästä päästä, niskavillahan on nykyäänki tavallista ja enpä usko, että kovin moni sitä pitää edes pahana.
Keskustele lapsen kanssa asioista. Minusta nämä ongelmat eivät ole yksin sinun, vaan koskee myös lasta. Teini-ikäinen osaa jo kuunnella ja puhua. Millä teoilla pystyisit anteeksi saamaan? Normaali huolehtiminen ja normaali kuri, rakkautta paljon ja aikaa.d
Ei lapsen kuulu käsitellä vanhempansa ongelmia ellei se lapsi itse sitä keskustelua oma-aloitteisesti avaa. Lapsella on ihan tarpeeksi tekemistä omassa kasvamisessaan. Lukemattomat vanhemmat valitettavasti terapioivat omia traumojaan lastensa kanssa ja kautta. Se on henkistä hyväksikäyttöä ja inhottaa minua syvästi.
Pohtikaapa tätä lausetta aidosti edes pieni hetki jos kerran vilpittömästi rakastatte lapsianne: Kun saat lapsen sinun ainoa tehtäväsi elämässä sen jälkeen on jättää hänelle itsestäsi hyvä muisto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kylmä jätkä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miten teini suhtautuu sinuun nykyään? Keskusteletteko asioista, vietättekö yhdessä aikaa?
Oliko väkivaltaa, eli löitkö ja pahoinpitelitkö lastasi? Tämäkin on aika oleellinen asia anteeksiannon yhteydessä, koska kaikkea ei voi eikä pidä antaa anteeksi. Haukku ei haavaa tee.
Itselläni on henkisesti sairas, alkoholisoitunut äiti. Joi paljon ja löi vielä enemmän, haukkui, alisti, häpäisi. Perusteli aina juomistaan ja huonoa kohteluaan niin, että ei meillä ongelmia ole, kun on katto pään päällä, ruokaa aina pöydässä ja meillä lapsilla vaatteet päällä. 70-luvun lapsi olen ja siihen aikaan ei kukaan puuttunut perheen sisäisiin asioihin millään tavalla. Anteeksi en anna.
Itselläni ei ole päihdeongelmaa (mikä on varmaan yksi syy, että avun tarvettani ei otettu tosissaan). Rehellisesti olen riitojen yhteydessä tukistanut välillä (ei ole ollut mikään vakiintunut tapa vaan juurikin näissä väsymisen ääripäissä)ihan kunnolla ja kaduin silloin ja edelleen.
Ehkä johtuen omasta lapsuudestani missä tuo oli aivan normaali käytäntö oli syytä tai ei, se ei kuitenkaan ole asia jota kadun eniten (en lapsena itse mieltänyt tukistamista väkivaltana vaan kaikkea muuta perheen sisäistä ongelmaa). Älä ymmärrä väärin, en hyväksy mitään väkivaltaa ja väsymys tai mikään muu ei oikeuta tuota käytöstä, mutta eniten kadun sitä että en ole osannut olla läsnä.
Olemme lapsen kanssa tehneet myös paljon kivoja asioita jne. Mutta ne kaudet kun oikeasti vain nukuin ja huusin lapselle että painuu huoneeseensa ja pysyy siellä kaihertavat rankasti.Ensin sinun pitää itsellesi 100% selväksi mitä tässä olet hakemassa.
Haluatko nyt siis itsellesi "synninpäästön" ja paremman olon noista vuosista vai haluatko jotenkin aidosti parantaa lapsesi elämää? Jos tilanne on ensimmäisen vaihtoehdon mukainen olet jälleen kuormittamassa lastasi omilla ongelmillasi. Tällä kertaa ongelma on SINUN syyllisyytesi, joka ei ole lapsesi ongelma vaan SINUN.
Älä siis keskity hakemaan lapsesi anteeksiantoa. Sitä ei voi isoissa asioissa pyytää vaan se ansaitaan teoilla. Elä lapsesi kanssa. Ole kiinnostunut HÄNEN elämästään äläkä vaivaa häntä SINUN ongelmillasi.
Näinhän juuri pyrin tekemään. Siksi kysyin aloituksesta että mitä entiset lapset vastaavissa tilanteissa olisivat toivoneet vanhemmiltaan. Elämä on nyt mennyt pitkään arjen pyörityksessä ja aivan normaalien asioiden parissa. Aloituksesta saattaa saada kuvan että selittelisin lapselle jatkuvasti menneitä ja hakisin antteksiantoa, mutta näin ei ole. Tiedostan että syyllisyys on ainoastaan ja vain oma ongelmani, enkä kaada sitä lapsen niskaan, vaan olen yrittänyt rakentaa lapselle turvallista ja vakaata ympäristöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miten teini suhtautuu sinuun nykyään? Keskusteletteko asioista, vietättekö yhdessä aikaa?
Oliko väkivaltaa, eli löitkö ja pahoinpitelitkö lastasi? Tämäkin on aika oleellinen asia anteeksiannon yhteydessä, koska kaikkea ei voi eikä pidä antaa anteeksi. Haukku ei haavaa tee.
Itselläni on henkisesti sairas, alkoholisoitunut äiti. Joi paljon ja löi vielä enemmän, haukkui, alisti, häpäisi. Perusteli aina juomistaan ja huonoa kohteluaan niin, että ei meillä ongelmia ole, kun on katto pään päällä, ruokaa aina pöydässä ja meillä lapsilla vaatteet päällä. 70-luvun lapsi olen ja siihen aikaan ei kukaan puuttunut perheen sisäisiin asioihin millään tavalla. Anteeksi en anna.
Itselläni ei ole päihdeongelmaa (mikä on varmaan yksi syy, että avun tarvettani ei otettu tosissaan). Rehellisesti olen riitojen yhteydessä tukistanut välillä (ei ole ollut mikään vakiintunut tapa vaan juurikin näissä väsymisen ääripäissä)ihan kunnolla ja kaduin silloin ja edelleen.
Ehkä johtuen omasta lapsuudestani missä tuo oli aivan normaali käytäntö oli syytä tai ei, se ei kuitenkaan ole asia jota kadun eniten (en lapsena itse mieltänyt tukistamista väkivaltana vaan kaikkea muuta perheen sisäistä ongelmaa). Älä ymmärrä väärin, en hyväksy mitään väkivaltaa ja väsymys tai mikään muu ei oikeuta tuota käytöstä, mutta eniten kadun sitä että en ole osannut olla läsnä.
Olemme lapsen kanssa tehneet myös paljon kivoja asioita jne. Mutta ne kaudet kun oikeasti vain nukuin ja huusin lapselle että painuu huoneeseensa ja pysyy siellä kaihertavat rankasti.Ja lapsi siis on ollut ja on edelleen itsessäni aika kiinni, kaipaa ja vaatii paljon huomiota. Uskon että luottaakin jollakin tasolla, mutta ei osaa tai halua aina sanoa kaikkea suoraan.
Tuosta tulee kyllä ennemminkin ajatus, että lapsi ei uskalla sanoa kaikkea suoraan, kun hänelle on rajusti ennen huudettu. Traumaattista.
Aivan totta ja varmaan osansa on silläkin, että olimme tietystä pakosta aika eristyksissä pitkään, lapsella ei ole ollut muita aikuisia lähipiirissään joihin voisi turvata.
Kylmä jätkä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tukkapölly taitaa olla pienimmästä päästä, niskavillahan on nykyäänki tavallista ja enpä usko, että kovin moni sitä pitää edes pahana.
Keskustele lapsen kanssa asioista. Minusta nämä ongelmat eivät ole yksin sinun, vaan koskee myös lasta. Teini-ikäinen osaa jo kuunnella ja puhua. Millä teoilla pystyisit anteeksi saamaan? Normaali huolehtiminen ja normaali kuri, rakkautta paljon ja aikaa.d
Ei lapsen kuulu käsitellä vanhempansa ongelmia ellei se lapsi itse sitä keskustelua oma-aloitteisesti avaa. Lapsella on ihan tarpeeksi tekemistä omassa kasvamisessaan. Lukemattomat vanhemmat valitettavasti terapioivat omia traumojaan lastensa kanssa ja kautta. Se on henkistä hyväksikäyttöä ja inhottaa minua syvästi.
Pohtikaapa tätä lausetta aidosti edes pieni hetki jos kerran vilpittömästi rakastatte lapsianne: Kun saat lapsen sinun ainoa tehtäväsi elämässä sen jälkeen on jättää hänelle itsestäsi hyvä muisto.
Olen samaa mieltä tuosta omien traumojen terapioinnista lapsen kautta. AP.
Tästä linkistä löytyi osuvaa asiaa:
http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/vanhemmuus_ja_kasvatus/kas…
Itse olen 1. Laiminlyövän kasvatustyylin ja 3. Komentelevan, aikuisjohtoisen kasvatustyylin tuotos. Toivoisin, että olisin kuulunut katergoriaan 4. Ohjaava, vuorovaikutteinen, lapsilähtöinen kasvatustyyli.
Kohtaa 4 olen opetellut elämässäni ilman vanhempiani, oppiminen on ollut onni.
Vierailija kirjoitti:
Tästä linkistä löytyi osuvaa asiaa:
http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/vanhemmuus_ja_kasvatus/kas…
Itse olen 1. Laiminlyövän kasvatustyylin ja 3. Komentelevan, aikuisjohtoisen kasvatustyylin tuotos. Toivoisin, että olisin kuulunut katergoriaan 4. Ohjaava, vuorovaikutteinen, lapsilähtöinen kasvatustyyli.
Kohtaa 4 olen opetellut elämässäni ilman vanhempiani, oppiminen on ollut onni.
Omat vanhempani olivat tyyppiä 3. Ja itse olen pahimmillani ollut jotakin 1 ja 3 välilä. Ja tiedostanut asian. Kuten aiemmin laitoin, niin olen pyrkinyt olemaan johdonmukainen, pyytämään anteeksi jos aihetta ja osoittanut välittäväni, halannut ja lohduttanut. Siitä huomimatta en voi rehellisesti sanoa etteikö 1/3 olisi ollut joitakin aikoja hallitseva. Mutta nyt yritän katsoa tulevaisuuteen ja olla lapseni arvoinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästä linkistä löytyi osuvaa asiaa:
http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/vanhemmuus_ja_kasvatus/kas…
Itse olen 1. Laiminlyövän kasvatustyylin ja 3. Komentelevan, aikuisjohtoisen kasvatustyylin tuotos. Toivoisin, että olisin kuulunut katergoriaan 4. Ohjaava, vuorovaikutteinen, lapsilähtöinen kasvatustyyli.
Kohtaa 4 olen opetellut elämässäni ilman vanhempiani, oppiminen on ollut onni.
Omat vanhempani olivat tyyppiä 3. Ja itse olen pahimmillani ollut jotakin 1 ja 3 välilä. Ja tiedostanut asian. Kuten aiemmin laitoin, niin olen pyrkinyt olemaan johdonmukainen, pyytämään anteeksi jos aihetta ja osoittanut välittäväni, halannut ja lohduttanut. Siitä huomimatta en voi rehellisesti sanoa etteikö 1/3 olisi ollut joitakin aikoja hallitseva. Mutta nyt yritän katsoa tulevaisuuteen ja olla lapseni arvoinen.
Se on kuule hyvä alku lähteä korjaamaan omia virheitään, kun ensin tiedostaa ja myöntää virheensä. Kaikille ei tuota kykyä ole suotu, tai oma pököpää estää ymmärtämistä. Mielestäni tuo on vahingoittuneen suhteen tärkein käännekohta, ymmärtää -joka mahdollistaa muutoksen tai olla ymmärtämättä virheensä -joka takaa vain ongelmien jatkuvuuden.
U