Miten käsittelet kuolemaa?

Ei ahdista. Tapaan rakkaat ihmiset, jotka olen menettänyt, mutta synnyn uudelleen. Seuraavassa elämässä olen terveempi.

Oletan, että on taivas ja sitten paikka, jossa ollaan erossa Jumalasta. Oletan, että taivaassa tapaa rakkaat edesmenneet. Mutta tapahtuukphan se vasta ylösnousemuksen jälkeen.

Olen lukenut urantian ja muita uskonnollisia tekstejä. Kaikissa niissä on jotain yhteistä. Uskon uudelleen syntymiseen ja sielun kehittymiseen. 

Iankaikkinen elämä kuulostaa hirveältä. Uskon ja toivon että minua ei ole enää silloin.

Kuvittele tilaa ennen syntymää, tällaista luulen kuolevan olevan. Ei mitään.

En usko että kuoleman jälkeen on mitään. Kaikki minun kohdallani, minulle, päättyy. Ei kipua, ei kaipausta, vain olemassaolon loppuminen. Siis minulle. Muille olen edelleen olemassa, muistoina, niinä pieninä asioina miten elämäni on maailmaa muuttanut, esimerkiksi miten olen lapseni kasvattanut tai ystävääni tukenut, ketä olen ehkä haavoittanut. Olen vaikuttanut elämäni aikana ihmisiin ja olemassaoloni jatkuu siinä muodossa. Ehkä tyttäreni opettaa omalle lapselleen sen saman lorun jonka minä olen oppinut omalta edesmenneeltä isältäni. Ehkä se ihminen, jonka raskauden turvallisuuteen olen saanut työssäni vaikuttaa, tekee aikanaan jotain suurta. Esimerkiksi on loistava vanhempi omille lapsilleen. Ehkä minusta kerättyä lääketieteellistä tietoa voidaan hyödyntää jonkun muun ihmisen auttamiseksi.

Kuoleminen itsessään ei pelota lainkaan. En usko, että siinä on mitään vaarallista. Enintään ahdistaa ajatus liian varhain äidittömiksi jäävistä lapsista, äidistä joka joutuu hautaamaan tyttärensä, miehestä joka menettää vaimonsa. Ja ehkä omista viimeisistä hetkistä jos olen silloin tietoinen tuosta kaikesta ja ahdistaa jättää lapset... mutta noin muuten ei.

Uskon kuoleman jälkeen lopulliseen sielun rauhaan ja turvaan.

Kuolema itsessään ei pelota, se on kaiken loppu. Ikuinen ei-mitään.

Siihen liittyvä kipu tms pelottaa kyllä.

Kun uskoo Jeesukseen Kristukseen, ei ole mitään pelättävää. Päinvastoin. Kuolema on vain portti ikuiseen elämään.😊

Miten uskovat suhtaudutte/käsittelette ei-uskovien ystävien/sukulaisten kuolemaan?

Uskon, että minuuteni loppuu kun kuolen. Persoonastani ei jää mitään merkkiä, vaikka atomit tottakai jatkavat kiertokulkuaan. Olen toivonut tuhkauksen. 

Ja ristiriitaisesti, kuvittelen kuolleiden olevan sellainen jono vaeltavia, hiljaisia ihmisiä, joihin saan hyvällä, rauhallisella mielellä liittyä. Ehkä jonossa on rakkaitani, ehkä jonoon liittyy myöhemmin lisää rakkaitani, sillä ei ole väliä. Tunnelma on rauhallinen, kävelemme hiljaa eteenpäin. 

Lisäyksenä, olen nyt 4v vanhempi kuin äitini oli kuollessaan, ja olen menettänyt sisaruksen ja läheisen ystävän kun he olivat kolmekymppisiä. Minulla on teini- ikäisiä lapsia. Kuolema on läsnä, menetykset ovat läsnä arkipäivässä, mutta elämä jatkuu silti. 

Kuoltua ei tarvitse enää kärsiä hihhuleista -upeaa!

Up

Vetelen Kuolemaa turpaan! Sillä tavalla käsittelen sellaisia ilkimyksiä!