Lue keskustelun säännöt.
Ahdistaa nähdä ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia, koska minulle ei kuulu mitään
17.10.2016 |
Olen alkanut vältellä sosiaalisia tapahtumia ja kohtaamisia ahdistuksen vuoksi. Ahdistusta on nyt muutenkin ollut jo pitemmän aikaa, mutta uutena ulottuvuutena on tullut tämä kavereiden ja sosiaalisten tilanteiden välttely. En halua kokoontua ystävien kanssa yhteen vaihtamaan kuulumisia, koska minulle ei yksinkertaisesti kuulu yhtään mitään. En myöskään jaksa puhua enää kenenkään kanssa puhelimessa, koska ei vaan ole mitään puhuttavaa. Tuntuu niin vaikealta keskustella ja vaihtaa kuulumisia, kun kuulumiseni ovat luokkaa "istun joka päivä kotona tekemättä mitään muuta kuin kouluun liittyviä juttuja".
Opiskelen ja opintoni ovat tässä vaiheessa lähinnä itsenäistä tenttikirjojen pänttäämistä kotona. Ei sen puoleen, tämä sopii minulle vallan mainiosti, sillä luennot ahdistaisivat kuitenkin. Olen nyt kuitenkin ajatunut siihen tilanteeseen, että elämässäni ei todellakaan tapahdu YHTÄÄN MITÄÄN ja sekin ahdistaa. Koen myös ikävänä asiana sen, että olen alkanut vältellä ystäviäni ja heidän yhteydenottojaan. En haluaisi ystävyyssuhteideni kärsivän tämän vuoksi, mutta väistämättä niin tulee käymään ellen ryhdistäydy :(
Onko ketään samassa veneessä olevaa tai vinkkejä siihen, miten päästä yli tästä ikävästä tilanteesta? Lääkitys mulla jo onkin tähän ahdistukseen, mutta ei siitä ole ollut mitään apua juuri.
Kommentit (3)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullekaan ei tapahdu juuri mitään.
Olen ajatellut kehittäväni mielikuvituskaverin, jolla sattuu ja tapahtuu ja voisin kauhistella hänen elämäänsä kavereillleni.
Georg tuli juuri Indonesiasta ja se kun vuokraa aina niitä moottoripyöriä, niin nyt se ajoi siellä tosi pahan kolarin, mutta lensi onneksi siitä autosta yli ja puitten oksat pehmensivät laskun. Olisi sillä silti aika monta tikkiä selässä.
Minullekaan ei kuulu mitään. Tykkään elämästäni, vaikka se on nykyisin hyvin rauhallista, jopa tylsää. Ei tästä riitä kerrottavaa muille. Tapaan kavereitani harvoin. Puoliksi huvittaa ja hävettää, kun kaverit pitävät kolmen vartin monologin siitä, mitä kaikkea heille on viime aikoina tapahtunut. Sitten he kysyvät, "mutta mitäs sulle kuuluu?" ja minä kuittaan kysymyksen yhdellä virkkeellä, koska tosiaan mitään erityistä kerrottavaa ei ole. Monesti yritän keksiä valmiiksi ennen tapaamista asioita, joista voisin kertoa ja jutella.