Voiko läheisen kuoltua olla ihan rauhallinen

Voi olla. Ei siinä välttämättä järkytystä edes tule, jos kuolemaa on jo osattu odottaa.  

Voi. Riippuu paljon ihmisestä.

Veljeni oli täysin rauhallinen, jatkoi työssäkäyntiä ja normaalielämää. Itse olin 2 viikkoa sairaslomalla ja sekaisin kun seinäkello.

Ja kyseessä molemmille todella läheinen.

Riippuu varmaankin monesta seikasta. Itse olin ihan rauhallinen ja hoidin arkihommat, mutta olinkin ehtinyt henkisesti valmistautua tapahtumaan. En tiedä tuliko minulle mitään shokkia koskaan, koko tapahtuma oli vuosien ajan eräänlaista "rauhallista" shokkia...

Kyllä mä ainakin pystyin töissä käymään ihan normaalisti kun mun isä kuoli. Yksittäisiä vapaapäiviä piti ottaa, että sain perunkirjoituksissa käytyä ja käytännön asioita hoidettua.

Mulla on elämäni isoissa järkytyksissä (läheisen kuolema, oma avioero) ollut työ ihan yksi selviytymiskeino. Surua, ahdistusta ja ikävää voi käsitellä vain pala kerrallaan. Työni on vaativaa ihmissuhdetyötä, mutta ainakin siinä voi keskittyä muiden murheisiin sen työpäivän ajaksi, omia voi sitten murehtia illat...

Rauhallinen en ole tuolloin ollut. Mutta ehkä, jos kuolema on ollut jo kauan odotettavissa ja sitä on siten tietyllä tavalla esisurrut jo pitkään, voi kai kuolemaa seurata rauhallisuuskin.

No se nyt riippuu ihan henkilön luonteesta ja hänen suhteestaan kuolleeseen!

Ei kaikki järkyty.

Isäni kuoli sairastettuaan pitkään, kuolema oli silti yllätys. Siihen oli tavallaan valmistautunut, tietyt asiat piti hoitaa ja jatkaa elämää. Ei käynyt edes mielessä, että en menisi töihin.

Jotenkin hullua, että porukat ei halua hautajaisiin eikä varsinkaan halua, etttä hautajaisissa on vainajan vanhoja kavereita, ei pidä siunaustilaisuutta tärkeänä jne. ja silti uikutetaan, että läheinen kuoli, tarvitsen sairauslomaa.

Riippuu varmaan läheisen ja sinun suhteestasi ja oliko kuolema ns.odotettu vaiko äkillinen.

Itsellä on molemmat vanhemmat kuolleet pitkän sairauden jälkeen eli olin kyllä ihan toimintakykyinen kummankin kuoleman jälkeen. Toki olo oli jotenkin pöllämistynyt, mutta esim.isän kuoleman jälkeen menin ihan normaalisti töihin seuraavana päivänä.

Ja se onko toimintakykyinen vai ei, ei kerro surun määrästä tai että oletko kylmä ihminen vai ei. Itselle parasta oli normaalin arjen jatkuminen, vaikka se ei enää samanlaista ollutkaan.

Kyllä shokissa voi käydä niin, että asian herättämät tunteet tulevat pintaan myöhemmin, kun on aikaa ne käsitellä. Ainakin kaikissa oman elämän suuremmissa mullistuksissa on käynyt niin, että olo on ensiksi vähän liiankin tyyni. Tunnistan tilan siitä, että sydän hakkaa liian nopeasti ja stressihermoa puristaa rinnassa. Myöhemmin, jopa vasta kuukausien kuluttua, alan käsitellä aktiivisesti kaikkea. Luulen, että johtuu siitä, että elämän on jatkuttava. 

Voi. Menin maannataina normaalisti töihin, kun mieheni kuoli yhtäkkiä viikonloppuna. Odotin lastamme. Vasta lapsen ollessa n. vuoden ikäinen kävin surutyön kunnolla lävitse.

Mutta tosiaan, riippuu ihan ihmisestä ja tilanteesta, ei näissä ole yhtä kaavaa, jonka mukaan se menee.

Kyllä voi. Olen perusrauhallinen luonne ja säilyttänyt rauhallisuuteni myös menetyksissä. Toki olen ollut järkyttynytkin, mutta järkytys on pysynyt hallinnassa, ja olen jatkanut koulun/työssäkäyntiä normaaliin tapaan. Mitään sokkia tai romahdusta ei tullut myöhemminkään.

Tämä ei tarkoita, etten olisi surrut syvästi menetyksiäni. Surun pahin vaihe kuitenkin laantuu noin vuoden kuluttua, jolloin elämä hieman helpottuu.

Kyllä voi. Jokainen reagoi kriisitilanteisiin eri tavoin. Toiset eivät pysty menemään töihin, toiset eivät halua ottaa sairaslomaa. Jotkut lamaantuvat eivätkä pysty toimimaan kunnolla. Toiset pystyvät puhumaan heti asiasta ja kirjoittamaan (täällä usein ei uskota jos joku on juuri kokenut jotain dramaattista).

Eikä se lamauttava sokkitila välttämättä iske myöhemmin. Jotkut pysyvät toimintakykyisinä koko ajan ja purkavat järkytystä muin tavoin.

Tuntui, että normaali arki lohdutti ja toi tasapainoa elämään.

Olin jo pitkään valmistautunut vanhempani kuolemaan, pitkäaikainen sairaus, jossa äkillinen ja helppo kuolema oli lahja verrattuna pitkään kärsimisvaiheeseen, jossa tukehtuu limaan. Itkut oli itketty siinä vaiheessa, kun selvisi, että aikaa on jäljellä vähän.

Toki vaikutti myös se, että oli oma perhe hoidettavana ja että vanhempi oli sairastunut pitkään.

Toki suru ja kaipaus jäi ja jää.

Aamulla poliisit olivat oven takana suru-uutisen kanssa. Illaksi kaveri jota tapaan harvoin (asuu kaukana) oli tulossa luokseni. En kertonut lähiomaiseni kuolemasta, olin kuulemma ollut muuten ihan normaali, mutta välillä hieman poissaoleva. Itselläni ei erityisemmin muistikuvia kyseisestä illasta ole.

Kyseinen kuolema johti poliisitutkintaan ja oikeuslääketieteelliseen avaukseen, joten asioiden hoitamiseen meni useampi kuukausi. Kuolema siis oli täysin odottamaton, paljon tuli asioita selviteltäväksi. Välillä oli vaikeita hetkiä, mutta niin kauan kun hautaaminen, perunkirjoitus, vakuutusyhtiöt, pankki, vainajan työasiat jne oli akuutteja pysyin melkoisen rauhallisena.

Sitten vasta alkoi psyykkinen prosessi kun "kiireet" loppuivat.

Jokainen reagoi tavallaan. Kaikki, ihan kaikki on mahdollista suruprosessissa. Ikinä, koskaan, milloinkaan kenelläkään ei ole oikeutta kritisoida toisen reaktiota ja surua vääränlaiseksi. Enkä tarkoita ap kysymystäsi, vaan yleensä.

Kyllä Suomessakin on hyväksytty tapa surra. Joku on liian rauhallinen tai kylmä, kummastellaan. Joku taas liian hysteerinen ja takertuva.

Monenlaista käytöstä ällistellään.

Olin täysin rauhallinen sairaalassa, kun läheisin kuoli, hautajaisissa olin tyyni. Ja kamalinta oli kuulla, etten mukamas surrut, koska en ulvonut ja itkenyt silmiäni turvoksiin. Turta ja jotenkin automaattiohjaus päällä toimin. Pikkuhiljaa aloin ymmärtämään menetyksen todellisuuden.

Olin äitiyslomalla kun isäni kuoli, sairastettuaan melko pitkään ja ihan viimeisestä tuomiosta meni viikko menehtymiseen. Voi olla että olisin töistä ottanut päivän tai pari sairaslomaa, mutta äitiyslomalla oli oikeastaan pakko hoitaa rutiinit lasten kanssa, elämän oli jatkuttava, ihan hyvä niin. Ehdin mielestäni tehdä samalla surutyötäkin riittävästi.

Vierailija kirjoitti:

Olin täysin rauhallinen sairaalassa, kun läheisin kuoli, hautajaisissa olin tyyni. Ja kamalinta oli kuulla, etten mukamas surrut, koska en ulvonut ja itkenyt silmiäni turvoksiin. Turta ja jotenkin automaattiohjaus päällä toimin. Pikkuhiljaa aloin ymmärtämään menetyksen todellisuuden.

Mulla kävi samoin isän kuoltua,veljeni koirakin suri kuulemma enemmän kuin minä! Se satutti,enkä osannut siihen mitään vastata. Ajatelkoot niin!!

Kyllä ainakin minä olen ollut melko rauhallinen erään läheisen ihmisen kuoltua varmasti siksi, että kuolema oli näin jälkikäteen odotettavissa, se oli sekä hänelle että muille helpotus (hänen ei enää tarvinnut kärsiä monista sairauksistaan, hän ei joutunut täysin muiden hoidon varassa eläväksi vuodepotilaaksi mikä olisi aikanaan ollut edessä ja nyt muiden ei enää tarvitse hoitaa häntä tai seurata hänen kärsimyksiään) ja lisäksi minulla on ollut jo pitkään psyykelääkitys, mikä varmasti sekin vaikuttaa asiaan. Tietenkin minä ikävöin häntä, mutta yritän ajatella, että ainakin hän säästyi siltä, että hän olisi joutunut vain makaamaan sängyssä muiden hoidettavana mikä olisi ollut hänen kaltaiselleen ihmiselle vaikeaa ja hän säästyi myös esim. siltä, että hänen ei miehenä tarvinnut kestää sitä, että vieraat naiset tulevat vaihtamaan vaippoja tai pesemään häntä, esim. alapäätä tai takapuolta.

Voi, jos on psykoosissa, niin vaikeasti kehitysvammainen, että ei ymmärrä, että mitä kuolema tarkoittaa tai narsisti, joka ei välitä toisista lainkaan.