Voiko läheisen kuoltua olla ihan rauhallinen

Psykologi kirjoitti:

Voi, jos on psykoosissa, niin vaikeasti kehitysvammainen, että ei ymmärrä, että mitä kuolema tarkoittaa tai narsisti, joka ei välitä toisista lainkaan.

Älä viitsi puhua paskaa asiallisessa keskustelussa. Mikä pääpipi sinuakin oikein vaivaa...

Voi.

Mutta ainakin minulla työkyky oli vajaa. Siis vaikka kävin töissä, työteho oli huono ja olin puoli vuotta muissa maailmoissa.

Minä olin kun yksi parhaimpia ystäviäni kuoli. Kuolema tuli täysin puskista, enkä ole vieläkään tajunnut, että ystäväni on poissa. Noihin aikoihin, kun ystäväni kuoli olin täysin hukassa elämäni kanssa. Uskon että muodostin jonkilaisen suojakuoren ja sen vuoksi en romahtanut. Nykyäänkin vielä vaikea uskoa, että ystäväni on poissa. Tietenkin se saattaa vaikuttaa, että asuimme eri paikkakunnalla, joten emme nähneet päivittäin.

Minusta asiakaspalvelutyöstä pitäisi olla vähintään pari viikkoa pois, jos ne asiakkaat ovat jotenkin riippuvaisia työntekijästä. Terapiatyöstä on ainakin suositus 2 viikkoa.

Yleensä normaali ihminen suree omassa rauhassa tai läheisten kanssa. Ulkopuolisten uteliaisuus inhottaa, eikä näille kyttääjille halua näyttää suruaan.

Jotkut ovat toki hysteerisiä ja haluavat huomiota surressaankin.

Minä en surrut isää enkä äitiä kumpaakaan mitenkään hysteerisesti. Toki heidän poismenonsa pysäytti, mutta siihen oli ollut jo paljon aikaa valmistua ja surutyöt oli melkolailla tehty jo etukäteen. Äidin hautajaisvalmistelut toimivat myös jonkinlaisena surutyönä, se oli jotenkin tärkeää siinä kohtaa järjestää mukavat ja tunnelmalliset hautajaiset. 

Enemmän järkytti lukioikäisenä, kun abivuonna pari koulukaveria teki itsemurhan hyvin lyhyen ajan sisään, välissä taisi olla vain muutama päivä. Tuo pysäytti ihan kunnolla, vaikka kumpikaan heistä ei ollut mitenkään läheisiä. Vanhan ihmisen poismeno on jotenkin luonnollisempaa, mutta tuntui kauhean surulliselta, että jollain nuorella ihmisellä on niin paha olo, ettei jaksa elää.