Lue keskustelun säännöt.
Olen koulutukseltani sosiologi
11.10.2016 |
ja olen elämänkokemuksen myötä alkanut kiinnostua sosiaalialasta. Olen ollut mm tekemisissä lastensuojelun kanssa oman vaikean elämäntilanteeni vuoksi. Olen saanut vaikeana aikana myös arvokkaita kokemuksia ja laajempaa perspektiiviä kyseiseen alaan. Olen tavannut aivan loistavia lastensuojelaitoksissa työskenteleviä ihmisiä ja lapseni elämään osallistuvana vanhempana olen seurannut sitä arkea sivusta. Mitä minulla olisi annettavana alalle? Pitkä sivuaineeni on sosiaalipsykologia.
Onko vaikeasta elämäntilanteesta selvinnyt äiti täysin nou-nou, vai olisiko minulla jotain uutta sanottavaa? Kesän aikana koin tietynlaisen "valaistumisen" ja halun auttaa suurella sydämellä. Sain mm moneen lapseen kontaktin ja minulle avauduttiin vapaaehtoisesti. Tajusin että sitä minä haluaisin tehdä, sydämellä.
Kommentit (5)
No, ei sosiologia sinällään valmsta mitenkään sosiaalialaan, jos kiinnostuksesi on sosiaalialalla, pääset varmasti tutkinollasi eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei liika empaattisuus ole myöskään vapaaehtoistyössä hyvä, voi polttaa itsensä loppuun jos kokee hyvin vahvaa auttamisenhalua.
Ylempi vastaus oli jo mielestäni hyvä. Itse ajattelen, että vaikeuksista selviäminen tuo voimaa ja ymmärrystä auttaa muita, etkä olisi ensimmäinen työntekijä, joka päätyy alalle omien kokemusten ohjaamana.
Mutta itse tosiaan olen myös sosiologi, ja aloitin sosiaalityön opinnot syksyllä. Omakin suhtautuminen asiaan on varmasti vielä kovin empaattinen, ja koen haluavani auttaa ihmisiä-kuitenkin uskon, että opintojen myötä ammattimaisempikin ote löytyy. Opinnot ovat olleet ainakin toistaiseksi siitä kivoja, että niiden teoriapohja on ollut hyvin lähelle samaa kuin sosiologiassa, teoriat ovat olleet helposti ymmärrettäviä.
Ja omani taas on sosiopaatti, joksi olen opiskellut Tampereen yliopistossa.
Hyvä sosiaalialan ihminen osaa olla empaattinen, mutta säilyttää asiantuntijan otteen jokaisessa tilanteessa. Hän osaa etäännyttää itsensä kuulemistaan ongelmista ja siten tarjota siihen hetkeen ja niillä resursseilla parhaan mahdollisen avun. Tuntuu, että sinulla on vielä menossa ns. sympatiavaihe, jossa samaistut liikaa ihmisten tunteisiin ja koet velvollisuudeksesi auttaa muita. Vapaaehtoistyössä se on ihan ok, mutta ei aina ammattiroolissa.
Vaikeuksissa oleva ihminen tarvitsee usein käytännön neuvoja, toki aina myös arvostavaa käyttäytymistä, ja jämäkkääkin ohjausta. Tilanteessa, jossa ihminen on syvällä omissa ongelmissaan, ammattiauttaja on ikään kuin luotsi, joka ohjaa järkiperäisesti hänet mahdollisimman kuiville. Jos auttajan oma energia menee liikaa samaistumiseen, hänelle ei jää enää energiaa nähdä tilannetta mahdollisimman laajana. Tällöin hän ei myöskään löydä parhaita keinoja auttaa. Hyvin äkkiä tuloksena on jopa uupuminen.
Mutta yleensä tieto ja lisäopiskelu lisää ammattimaisuutta.