Lue keskustelun säännöt.
En ole vuosiin rakastanut miestäni muuten kuin kaverina/veljenä
11.10.2016 |
Sellaista himoa ja palavaa rakkautta ei ole ollut oikeastaan ikinä. Salaa mielessäni olen usein miettinyt eroa, mutta en ole voinut tehdä sitä miehelle, koska hän rakastaa niin paljon mua.
Ja nyt sitten luin lapsen kouluvihkoa. Oli ollut tehtävä perheestä ja lapsi oli kirjoittanut siihen niin kauniisti tästä meidän perheestä, että itku oli tulla. Miten ikinä voisin tehdä lapselle sen ja rikkoa meidän perheen? En mitenkään.
Nyt musta sitten tuntuu, että olen tässä parisuhteessa vain kaikkien muiden takia paitsi itseni. Ja hautaan asti sitten tässä... Onneksi sentään on ihan hyvä parisuhde. Vaikka se mun rakkaus onkin enimmäkseen vain sisaruksellista...
Kohtalotovereita? Miten jaksatte liitossa, missä kaikki on hyvin, mutta kuitenkin tuntuu, että ei riitä rakkaus?
Kommentit (27)
Jos ihmiset voisivat hyvällä omallatunnolla jakaa elämänsä siihen sopivan kumppanin kanssa, ja harrastaa seksiä jonkun siihen paremmin sopivan kanssa, niin maailma olisi paljon mukavampi paikka elää. Vain yksi ikävä tunne, mustasukkaisuus, saa aikaan sen, että vuosikymmenienkin mittaiset hyvät kumppanuudet loppuvat seksin takia. Onko tässä mitään järkeä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkautta löytyy kuitenkin. Ja toisaalta, se on ollut samanlaista aina. Olet tietoisesti tehnyt lapsen miehen kanssa, jota rakastat kaverillisesti. Tietyllä tapaa ajattelen, että kanna seuraukset siitä, vaikka ei kenenkään kannata itseään uhrata toisten vuoksi. Toisaalta, mitä me äidit ei lastemme puolesta tekisi :)
Ei teidän tilanne kuitenkaan huono ole, koska rakkautta/välittämistä on. Monissa perheissä on huonommin asiat. Auttaisiko, jos kävisit asiaa puhumassa jollakin terapeutilla yms.
Sid kirjoitti:
Kuin mun näppikseltä. Minäkin olen suhteessa juurikin lasten takia. Me ei riidellä eikä mitään kähmää ole, muttei myöskään tunteita (minulla siis). Seksiä ei ole ollut, ööö komeen vuoteen..? Paskaahan tämä on toisaalta, toisaalta ajattelen, että vaikka löytäisin uuden ja rakastuisin, lopputulema olisi kuitenkin tämä. Kyllästyn nopeaa, enkä osaa rakastaa ja vaalia parisuhdetta. Tässä juuri huomaa, että rakkaus lapseen on täysin puhdasta ja aitoa, sitä ei tarvitse koskaan kyseenalaistaa <3
Seksiä on vähissä meilläkin. Nyt on ollut taas vuoden tauko. Ennen sitä oli taukoa todella monta vuotta.
Mitään muuta ongelmaa meillä ei sitten olekaan. Mekään ei riidellä tms. Tasaista perusarkea. Ihan hyvä tässä on olla, mutta silti tuntuu välillä todella pahalta. Kun kyllähän sitä rakkautta ihminen kaipaa.
ap.
Olen ihmetellyt tuota samaa oman kumppanin kohdalta. Miksi hän on mennyt kanssani naimisiin ja hankittu lapsia, kun ei tunnu olevan mitään mielenkiintoa romanttisessa mielessä. Itse voisin jatkaa näinkin, mutta kun näkee että toisella on välillä vaikeaa ja se vaikeus kostautuu minulle vittuiluna, kiukutteluna ja nalkutuksena. Kun juniori saa koulunsa loppuun, niin päästän hänet vapaaksi, enkä sen koomin naisiin enää sekaannu.
t.valkoinenheteromies
Mitä olet mahtanut ajatella, että päädyit alun perin yhteen miehesi kanssa? On tosin rakastuminen vähän tahdostakin kiinni (vaikka tulee varmaan alapeukkuja).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rakkautta löytyy kuitenkin. Ja toisaalta, se on ollut samanlaista aina. Olet tietoisesti tehnyt lapsen miehen kanssa, jota rakastat kaverillisesti. Tietyllä tapaa ajattelen, että kanna seuraukset siitä, vaikka ei kenenkään kannata itseään uhrata toisten vuoksi. Toisaalta, mitä me äidit ei lastemme puolesta tekisi :)
Ei teidän tilanne kuitenkaan huono ole, koska rakkautta/välittämistä on. Monissa perheissä on huonommin asiat. Auttaisiko, jos kävisit asiaa puhumassa jollakin terapeutilla yms.
Mustasukkaisuus on aivan terve ilmiö. Kun vietit vie ihmistä, niin muuta asiat tuppaa unohtumaan ja luotettavuus kärsii.
Vierailija kirjoitti:
Mitä olet mahtanut ajatella, että päädyit alun perin yhteen miehesi kanssa? On tosin rakastuminen vähän tahdostakin kiinni (vaikka tulee varmaan alapeukkuja).
Jos molemmat haluaa jatkaa yhdessä voi asialle tehdä jotakin. Parisuhdeterapia saattaisi auttaa? Ja kannattaa muistaa ettei mikää prinssi onnelliseksi see jos ne ongelmat on oman pään sisässä, ne kannattaa hoitaa ensin kuntoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakkautta löytyy kuitenkin. Ja toisaalta, se on ollut samanlaista aina. Olet tietoisesti tehnyt lapsen miehen kanssa, jota rakastat kaverillisesti. Tietyllä tapaa ajattelen, että kanna seuraukset siitä, vaikka ei kenenkään kannata itseään uhrata toisten vuoksi. Toisaalta, mitä me äidit ei lastemme puolesta tekisi :)
Ei teidän tilanne kuitenkaan huono ole, koska rakkautta/välittämistä on. Monissa perheissä on huonommin asiat. Auttaisiko, jos kävisit asiaa puhumassa jollakin terapeutilla yms.Mustasukkaisuus on aivan terve ilmiö. Kun vietit vie ihmistä, niin muuta asiat tuppaa unohtumaan ja luotettavuus kärsii.
Niin että mieluummin rikotaan perhe ja toimiva arki vain sen seksin ja mustasukkaisuuden takia? Kai elämässä muutenkin pitää sietää ikäviä tunteita toisen takia. Kyllä minä esimerkiksi ikävöin puolisoani, jos hän lähtee johonkin, mutta ihan pimeä olisin, jos sen takia kieltäisin häntä menemästä minnekään.
Vierailija kirjoitti:
Mitä olet mahtanut ajatella, että päädyit alun perin yhteen miehesi kanssa? On tosin rakastuminen vähän tahdostakin kiinni (vaikka tulee varmaan alapeukkuja).
Ollaan oltu niin pitkään yhdessä, etten enää oikein edes muista mihin häneen rakastuin. Sen vain muistan, että alusta asti on puuttunut mun puolelta sellainen kunnon himo miestä kohtaan. Yleensä olen heti jonkun miehen nähtyäni ajatellut jotain, että vau tuon haluan yms., mutta muistan kuinka miehestä ei tullut sellaista heti aluksi.
Ja muistan, kun mentiin naimisiin, niin mä ajattelin sen jälkeen sormusta katsellen, että mäkin olen nyt aikuinen, kun olen päässyt naimisiin. Muistan, kun silloin vähän säikähdin sitä ajatusta, että en iloinnut niinkään miehestä vaan siitä, että olin naimisissa niin kuin ihmisen "kuuluu" olla.
Lapsellisia ajatuksia, mutta olinkin silloin vasta parikymppinen.
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä olet mahtanut ajatella, että päädyit alun perin yhteen miehesi kanssa?
Lisääntymisen tai ajautumisen takia näihin yleensä päädytään.
Ihminen muuttuu vanhetessaan. Nuorena ihastuu ja rakastuu helposti. Vastakkainen sukupuoli tuntuu jännittävältä. Vanhemmiten elämänkokemuksen myötä tämä jännittävyys katoaa. Nähdään helpommin ne toisen viat ja puutteet. Ihastumiset ja rakastumiset harvenevat ja kohtaavat harvemmin. Samalla tavalla myös suhde puolisoon muuttuu kiintymykseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihminen muuttuu vanhetessaan. Nuorena ihastuu ja rakastuu helposti. Vastakkainen sukupuoli tuntuu jännittävältä. Vanhemmiten elämänkokemuksen myötä tämä jännittävyys katoaa. Nähdään helpommin ne toisen viat ja puutteet. Ihastumiset ja rakastumiset harvenevat ja kohtaavat harvemmin. Samalla tavalla myös suhde puolisoon muuttuu kiintymykseksi.
Se on yks syy miksi en ole eronnt, kun olen ajatellut, että ehkä tämä onkin vain normaali tunne, että pitkässä liitossa rakastaa enemmän vähän kuin veljenä eikä niin kuin alkuaikoina. Että tuskin se vaihtamalla sitten pidemmän päälle tämän kummempaa edes olisi.
Kun katson vanhempiani, jotka ovat olleet naimisissa 45v, niin tuskin heilläkään enää vuosiin mitään kiintymysrakkautta kummempaa on ollut. Sellaista kumppanuutta "vain".
Mulla on varmaan nyt joku ikäkriisi, kun tulee mietittyä nyt niin paljon tätä asiaa. Pitäisi vain pitää mielessä, että mulla on hyvä mies ja elämä on hyvin. Ei kannattaisi miettiä muuta.
ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen muuttuu vanhetessaan. Nuorena ihastuu ja rakastuu helposti. Vastakkainen sukupuoli tuntuu jännittävältä. Vanhemmiten elämänkokemuksen myötä tämä jännittävyys katoaa. Nähdään helpommin ne toisen viat ja puutteet. Ihastumiset ja rakastumiset harvenevat ja kohtaavat harvemmin. Samalla tavalla myös suhde puolisoon muuttuu kiintymykseksi.
Se on yks syy miksi en ole eronnt, kun olen ajatellut, että ehkä tämä onkin vain normaali tunne, että pitkässä liitossa rakastaa enemmän vähän kuin veljenä eikä niin kuin alkuaikoina. Että tuskin se vaihtamalla sitten pidemmän päälle tämän kummempaa edes olisi.
Kun katson vanhempiani, jotka ovat olleet naimisissa 45v, niin tuskin heilläkään enää vuosiin mitään kiintymysrakkautta kummempaa on ollut. Sellaista kumppanuutta "vain".
Mulla on varmaan nyt joku ikäkriisi, kun tulee mietittyä nyt niin paljon tätä asiaa. Pitäisi vain pitää mielessä, että mulla on hyvä mies ja elämä on hyvin. Ei kannattaisi miettiä muuta.
ap.
Kuulostaa ihan meidän liitoltamme. Olemme yhdessä koska meillä on kuitenkin hyvä suhde (ilman sitä intohimoa). Teemme perheenä juttuja joita kaipaisimme jos emme olisi yhdessä. Sekään ei tunnu realistiselta, että toinen rakastuisi tulisesti johonkin ulkopuoliseen ja haluaisi erota.
Tykkäämme perhe-elämästämme tällaisenakin enemmän kuin sinkkuelämästä. Ei minulla ainakaan ole mitään halua lähteä sinkkuelämän viettoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin hyvän miehen kanssa 15 vuotta, lapsia ei ollut. Erottiin, koska koettiin, että oltiin kuin sisko ja veli oltu jo pitkään. Eikä hirveätä himoa tai kiihkoa ollut koskaan. Nykyinenkin mies on hyvä, ehkä joskus alussa oli kiihkoa, mutta tasaista tunne-elämää, sisarellista melkein. Seksi meillä toimii kyllä paremmin kuin exän kanssa. Silti joskus mietin, että loppujen lopuksi ihan sama olisinko nyxän vai exän kanssa.
Voimakkaita ihastumisen ja rakastumisen huuman tunteita tunnen yleensä jotain pikaisia ihastuksia kohtaan. Miehiä, joiden kanssa flirttailee töissä, harrastuksissa tms. Luulen, että olen sellainen, että vain vähän etäänpää pystyn tuntemaan kovaa himoa toista kohtaan. Saatan salaa ihastua rajusti ihmisiin, joiden jo alitajuisesti tiedänkin mahdottomiksi. Pettänyt en siis koskaan ole, kunhan vaan kaikilta salaa ollut ihastunut.
Lapsellista ehkä, mutta minusta on hyvä näin, turvallinen kumppani, joka on myös paras kaveri eikä mikään jännämies, jota saa odotella sydän syrjällään yö kaudet. Etänä voin sitten turvallisesti tuntea kuumia tunteita etäisiksi jääviinkin miehiin.
Ihan sama tilanne täällä. En edes muista, olenko oikeasti joskus rakastanut miestäni. Seksi on ehkä kerran vuodessa, mitään kiintymystä en tunne. Mies on hyvä isä ja perhe-elämä toimii.
Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta aina joskus iskee ajatus että tuhlaan elämäni. Lasten takia tässä ollaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen muuttuu vanhetessaan. Nuorena ihastuu ja rakastuu helposti. Vastakkainen sukupuoli tuntuu jännittävältä. Vanhemmiten elämänkokemuksen myötä tämä jännittävyys katoaa. Nähdään helpommin ne toisen viat ja puutteet. Ihastumiset ja rakastumiset harvenevat ja kohtaavat harvemmin. Samalla tavalla myös suhde puolisoon muuttuu kiintymykseksi.
Se on yks syy miksi en ole eronnt, kun olen ajatellut, että ehkä tämä onkin vain normaali tunne, että pitkässä liitossa rakastaa enemmän vähän kuin veljenä eikä niin kuin alkuaikoina. Että tuskin se vaihtamalla sitten pidemmän päälle tämän kummempaa edes olisi.
Kun katson vanhempiani, jotka ovat olleet naimisissa 45v, niin tuskin heilläkään enää vuosiin mitään kiintymysrakkautta kummempaa on ollut. Sellaista kumppanuutta "vain".
Mulla on varmaan nyt joku ikäkriisi, kun tulee mietittyä nyt niin paljon tätä asiaa. Pitäisi vain pitää mielessä, että mulla on hyvä mies ja elämä on hyvin. Ei kannattaisi miettiä muuta.
ap.
Kuulostaa ihan meidän liitoltamme. Olemme yhdessä koska meillä on kuitenkin hyvä suhde (ilman sitä intohimoa). Teemme perheenä juttuja joita kaipaisimme jos emme olisi yhdessä. Sekään ei tunnu realistiselta, että toinen rakastuisi tulisesti johonkin ulkopuoliseen ja haluaisi erota.
Tykkäämme perhe-elämästämme tällaisenakin enemmän kuin sinkkuelämästä. Ei minulla ainakaan ole mitään halua lähteä sinkkuelämän viettoon.
Tätä se on myös miehen näkökulmasta. Kauheimpia just nuo "isi olet sankarini" ja piirrokset ja leikit "isä, äiti ja minä". Olen päättänyt, että elämä on nyt ohi ja odottelen ainoastaan, että lapsi muuttaa pois kotoa. Sitten analysoidaan parisuhdetta, jos ollaan vielä hengissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen muuttuu vanhetessaan. Nuorena ihastuu ja rakastuu helposti. Vastakkainen sukupuoli tuntuu jännittävältä. Vanhemmiten elämänkokemuksen myötä tämä jännittävyys katoaa. Nähdään helpommin ne toisen viat ja puutteet. Ihastumiset ja rakastumiset harvenevat ja kohtaavat harvemmin. Samalla tavalla myös suhde puolisoon muuttuu kiintymykseksi.
Se on yks syy miksi en ole eronnt, kun olen ajatellut, että ehkä tämä onkin vain normaali tunne, että pitkässä liitossa rakastaa enemmän vähän kuin veljenä eikä niin kuin alkuaikoina. Että tuskin se vaihtamalla sitten pidemmän päälle tämän kummempaa edes olisi.
Kun katson vanhempiani, jotka ovat olleet naimisissa 45v, niin tuskin heilläkään enää vuosiin mitään kiintymysrakkautta kummempaa on ollut. Sellaista kumppanuutta "vain".
Mulla on varmaan nyt joku ikäkriisi, kun tulee mietittyä nyt niin paljon tätä asiaa. Pitäisi vain pitää mielessä, että mulla on hyvä mies ja elämä on hyvin. Ei kannattaisi miettiä muuta.
ap.
Kuulostaa ihan meidän liitoltamme. Olemme yhdessä koska meillä on kuitenkin hyvä suhde (ilman sitä intohimoa). Teemme perheenä juttuja joita kaipaisimme jos emme olisi yhdessä. Sekään ei tunnu realistiselta, että toinen rakastuisi tulisesti johonkin ulkopuoliseen ja haluaisi erota.
Tykkäämme perhe-elämästämme tällaisenakin enemmän kuin sinkkuelämästä. Ei minulla ainakaan ole mitään halua lähteä sinkkuelämän viettoon.
Tätä se on myös miehen näkökulmasta. Kauheimpia just nuo "isi olet sankarini" ja piirrokset ja leikit "isä, äiti ja minä". Olen päättänyt, että elämä on nyt ohi ja odottelen ainoastaan, että lapsi muuttaa pois kotoa. Sitten analysoidaan parisuhdetta, jos ollaan vielä hengissä.
Minulla ei ole edes sitä, että odottelen jotakin tapahtuvaksi tulevaisuudessa, sillä olen todella tyytyväinen tähän elämääni ja en kaipaakaan sitä intohimoa. Tämä kiintymys perheenä riittää meille molemmille ja ilmeisesti emme ole mitään intohimoisia ihmisiä muutenkaan. Meillä on hyvä perhe-elämä ja en halua sitä vaihtaa muuhun.
Toivon, että näillä mennään "loppuun asti" , myös sen jälkee kunlapset muuttaa omilleen. Matkustellaan äijän kanssa ja hoidellaan mahdollisia lapsenlapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen muuttuu vanhetessaan. Nuorena ihastuu ja rakastuu helposti. Vastakkainen sukupuoli tuntuu jännittävältä. Vanhemmiten elämänkokemuksen myötä tämä jännittävyys katoaa. Nähdään helpommin ne toisen viat ja puutteet. Ihastumiset ja rakastumiset harvenevat ja kohtaavat harvemmin. Samalla tavalla myös suhde puolisoon muuttuu kiintymykseksi.
Se on yks syy miksi en ole eronnt, kun olen ajatellut, että ehkä tämä onkin vain normaali tunne, että pitkässä liitossa rakastaa enemmän vähän kuin veljenä eikä niin kuin alkuaikoina. Että tuskin se vaihtamalla sitten pidemmän päälle tämän kummempaa edes olisi.
Kun katson vanhempiani, jotka ovat olleet naimisissa 45v, niin tuskin heilläkään enää vuosiin mitään kiintymysrakkautta kummempaa on ollut. Sellaista kumppanuutta "vain".
Mulla on varmaan nyt joku ikäkriisi, kun tulee mietittyä nyt niin paljon tätä asiaa. Pitäisi vain pitää mielessä, että mulla on hyvä mies ja elämä on hyvin. Ei kannattaisi miettiä muuta.
ap.
Kuulostaa ihan meidän liitoltamme. Olemme yhdessä koska meillä on kuitenkin hyvä suhde (ilman sitä intohimoa). Teemme perheenä juttuja joita kaipaisimme jos emme olisi yhdessä. Sekään ei tunnu realistiselta, että toinen rakastuisi tulisesti johonkin ulkopuoliseen ja haluaisi erota.
Tykkäämme perhe-elämästämme tällaisenakin enemmän kuin sinkkuelämästä. Ei minulla ainakaan ole mitään halua lähteä sinkkuelämän viettoon.
Tätä se on myös miehen näkökulmasta. Kauheimpia just nuo "isi olet sankarini" ja piirrokset ja leikit "isä, äiti ja minä". Olen päättänyt, että elämä on nyt ohi ja odottelen ainoastaan, että lapsi muuttaa pois kotoa. Sitten analysoidaan parisuhdetta, jos ollaan vielä hengissä.
Mutta sitten ollaan jo sen verran vanhoja, että kannattaako enää mitään analysoida ja varsinkaan erilleen lähteä? Löytääkö sitä siinä iässä enää ketään uutta...? Ikävä se on yksinkään olla sitten 70 vuotiaana..
ap.
Jos kummallekin suhteen osapuolelle tuollainen kaverilliseksi taantunut (tai jo alun perin sitä ollut) suhde on ok niin mikäs siinä. Ongelma varmaan tulee siinä kohtaan, jos se jommalle kummalle ei enää riitäkään, vaan rakastutaankin toiseen tai seksin kaipuu kasvaa niin suureksi, että sitä lähdetään hakemaan muualta. Toiseen rakastuminen on jo sellainen asia, että suhdetta voi olla paha jatkaa. Jos kumppanuus on muuten vahva niin joku ehkä sietää vieraissa käymisen, mutta varmaan sitä alkaa kyseenalaistaa parisuhteen kannattavuutta siinä vaiheessa, jos sekä rakkaus että seksi puuttuu suhteesta.
Kuin mun näppikseltä. Minäkin olen suhteessa juurikin lasten takia. Me ei riidellä eikä mitään kähmää ole, muttei myöskään tunteita (minulla siis). Seksiä ei ole ollut, ööö komeen vuoteen..? Paskaahan tämä on toisaalta, toisaalta ajattelen, että vaikka löytäisin uuden ja rakastuisin, lopputulema olisi kuitenkin tämä. Kyllästyn nopeaa, enkä osaa rakastaa ja vaalia parisuhdetta. Tässä juuri huomaa, että rakkaus lapseen on täysin puhdasta ja aitoa, sitä ei tarvitse koskaan kyseenalaistaa <3