Kun ahdistunut/paniikkihäiriöinen leimataan
Jos saat kohtauksen julkisella paikalla olet leimattu yhteisön silmissä hyvinkin nopeasti. Kun koitat asioida anonyymisti asioillasi eivät ihmiset ymmärrä kuinka lujaa sydämesi hakkaa ja hermostut aivan punaiseksi sinulle puhuttaessa. Yrität varautua mahdollisimman pitkäksi ajaksi riittävillä varusteilla, jotta et joutuisi käymään sosiaalisessa tilanteessa heti kohta uudestaan. Ylipainoisena sinua katsotaan arvostelevasti, kun ostat kerralla paljon ruokaa jonne mahtuu myös sokerihöttöä päänsäryn a heikotuskohtauksien helpottamiseksi. Apteekissa sinua katsotaan kuin rikollista, kun ostat kerralla ulos isot määrät lääkkeitä joissa osassa on peräti kolmio välttääksesi hoitoon joutumisen. Ja auta armias, jos joudut vaivautuneena perustellen ostamaan käskaupasta jotain tuotetta, jolla on tunnetusti väärinkäyttöpontentiaalia nuorison keskuudessa. Kuvittelenko vai onko muilla samasta vaivasta kärsivillä vastaavia kokemuksia?
On ollut tuskaa pakottautua julkisille paikoille ja joskus rohkaistuani koitan taas keksiä vaikka tikusta asiaa käydäkseni kodin seinien ulkopuolella. Suunnaton häpeä omasta olemassaolostaan puhumattakaan lääkäreitten pahemsumasta lääkemäärän käytöstä painaa jokaista henkäystä - elämä on pelkkää medikalisoitunutta kamppailua päivästä toiseen. Kuinka te VAKAVASTA yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä kärsivät jaksatte? Pystyttekö vielä uskomaan, että teillä olisi oikeus hankkia oikeutus olemassaolollenne tulemalla äidiksi?