Lue keskustelun säännöt.
Onko kenelläkään muulla läheisen kuoleman kanssa ongelmaa...
01.10.2016 |
Vaikka äitini kuolemasta tulee kohta kuluneeksi kolme vuotta, 24 vuotta yhteiseloa ja silti muistan hänestä vain ne hetket, kun hän oli huonossa kunnossa tai ruumisarkussa.
Hän kuoli akuuttiin haimatulehdukseen (ei elämäni aikana juonnut tippaakaan). Rakastan ja kaipaan häntä edelleen aivan helvetisti, mutta vituttaa etten muista hänestä muuta kuin tulin "pelastamaan" hänet vahingossa rasavilliltä 3-vuotiaan sisaren pojalta, hänen ollessa loppuun kulunut.
Muistan myös viimeisen tekstivietin kirjoitusvirheet, jossa hän kertoo olevansa sairaalassa ja kasvot arkussa ennen uurnaan menoa, joita en edellenkään tunnista hänen kasvoikseen.
Ja olen sentään mies...
Kommentit (21)
Ehkä olit jotenkin shokissa kuoleman aikoihin, tai aika meni silloin muuhun, kun surun käsittelemiseen. Oma aikani meni muuhun, kun muut läheiset olivat vaatimassa sitä sun tätä, että suruaika on itselläni vielä edessä. En tiedä koska. Harmittaa, että joiden pissapäiden takia menetin elämäni arvokkainta aikaa, jota ei millään saa takaisin. Paitsi muistoissa, sitten kun antaa niiden tulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu tunne. Oma äitini kuoli alkoholismin aiheuttamaan maksakirroosiin, ja vaikka äiti oli aina lämmin, huolehtivainen ja ihana (valitettavasti ei vain itseään kohtaan), ja parhaita muistoja on lapsuuden ruuat ja se kun hän opetti minua tekemään ruokaa yms., niin ensimmäisenä ja viimeisenä muistan aina sen keltaiseksi valahtaneen heiveröisen ihmisen raadon, jolle jouduin soittelemaan ambulanssia kun maksa ja aivot eivät enää kestäneet... Haluaisin niin kovasti muistaa ne ihanat lapsuuden ajat enkä noita viimeisiä aikoja.
Aika auttaa. Vähitellen ikävät ajat unohtuu ja tilalle pulpahtelee iloisia muistoja. Oletko käynyt juttelemassa psykologin kanssa? Vaikka surutyösi on vielä alussa, juttelu auttaisi siihen, ettet jää jumiin suruun. Voimia sinulle, selviät tästä.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olit jotenkin shokissa kuoleman aikoihin, tai aika meni silloin muuhun, kun surun käsittelemiseen. Oma aikani meni muuhun, kun muut läheiset olivat vaatimassa sitä sun tätä, että suruaika on itselläni vielä edessä. En tiedä koska. Harmittaa, että joiden pissapäiden takia menetin elämäni arvokkainta aikaa, jota ei millään saa takaisin. Paitsi muistoissa, sitten kun antaa niiden tulla.
Äitini kuolemasta kesti yli puoli vuotta "tajuta", että ne kasvot todellakin olivat hänen siellä arkussa. Sitten repesi yhtenä kappaleena jonkinlainen ahdistuskohtaus, joka kesti toista vuorokautta yhtäputkeen.
Tiesin silloin ettei hän tulekkaan enää takaisin. Ei, vaikka näin olin kuvitellut jonkinlaiseksi "testiksi" koko tapahtuman.
AP
Vierailija kirjoitti:
Aika auttaa. Vähitellen ikävät ajat unohtuu ja tilalle pulpahtelee iloisia muistoja. Oletko käynyt juttelemassa psykologin kanssa? Vaikka surutyösi on vielä alussa, juttelu auttaisi siihen, ettet jää jumiin suruun. Voimia sinulle, selviät tästä.
Psykologille näin työttömänä? (Pahoittelen, ethän voinut sitä millään tietää) Pelkäänpä että julkisellakin lasku on masentavampaa kuin sen antava voima.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko yrittänyt peitellä tai unohtaa surun? Sitä ei pääse pakoon vaan se on elettävä.
Mulla meni puolitoista- 2 vuotta. Sitten alkoi muistaa sitä normaalielämääkin.
Minulta kuoli äiti syöpään ollessani teini, olen nyt kolmekymppinen. Muistan sekä sairauden ajan, että hyvät ajat ennen sairastumista. Vaikka muistot loppuajoista ovatkin surullisia, eikä oma äiti ruumisarkussa tietenkään ole mikään kiva muisto, niin en silti koe sulkeneeni mitään muistoja äidistä pois. Olen silti tyytyväinen että näin äitini myös kuolleena.
Kannattaa katsella valokuvia äidistäsi ja keskittyä muistelemaan vaikka tiettyjä tilanteita, joissa olette olleet yhdessä. Olet varmasti kuitenkin elämässäsi viettänyt paljon aikaa äitisi kanssa, joten tuntuu erikoiselta, jos et mitään pysty niistä muistamaan. Jos koet että asia vaivaa, etkä pääse siinä eteenpäin, kannattaa harkita jollekin terapeutille puhumista. Sitä varten ne ovat olemassa.
Minullakin on edelleen äitiäni ikävä, ei se tavallaan varmaan koskaan täysin katoa, vaikka asiaan on ehtinytkin jo tottua. Ja mies olen minäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko yrittänyt peitellä tai unohtaa surun? Sitä ei pääse pakoon vaan se on elettävä.
Mulla meni puolitoista- 2 vuotta. Sitten alkoi muistaa sitä normaalielämääkin.
Yritin sen runsaan puoli vuotta. Siitäkin huolimatta tätä suruaikaa on tullut jo yli kaksi vuotta.
Tai mikä on sitten suremista ja sen peittämistä, sen jälkeen, kun tunnustaa itselleen tosiasiat. Joka kolmas päivä varmaan lähinnä kuvaava sitä, kun iskee sellainen "kaipuun ahdistuskohtaus".
AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olit jotenkin shokissa kuoleman aikoihin, tai aika meni silloin muuhun, kun surun käsittelemiseen. Oma aikani meni muuhun, kun muut läheiset olivat vaatimassa sitä sun tätä, että suruaika on itselläni vielä edessä. En tiedä koska. Harmittaa, että joiden pissapäiden takia menetin elämäni arvokkainta aikaa, jota ei millään saa takaisin. Paitsi muistoissa, sitten kun antaa niiden tulla.
Äitini kuolemasta kesti yli puoli vuotta "tajuta", että ne kasvot todellakin olivat hänen siellä arkussa. Sitten repesi yhtenä kappaleena jonkinlainen ahdistuskohtaus, joka kesti toista vuorokautta yhtäputkeen.
Tiesin silloin ettei hän tulekkaan enää takaisin. Ei, vaikka näin olin kuvitellut jonkinlaiseksi "testiksi" koko tapahtuman.
AP
Mielenkiintoinen käyttämäsi sana "testi". Nimittäin minä koin niin, kuvittelin jopa läheiseni kepposeksi sen, että uinui pois. En yksinkertaisesti suostunut uskomaan, enkä ymmärtämään läheiseni poismenoa, vaikka hän oli vaiti arkussa. Tosin asiaan liittyy uskomattomia piirteitä, läheiseni oli uhri, siksi kuolema tuli minulle yllättäen. Olin aina kuvitellut mielessäni, miten vietämme vanhuudenpäiviä hyvissä väleissä, loppuun asti. Kenenkään läheisen kanssa en voi keskustella asiasta, aihe on erittäin arka. Olen yksin, hän tulee luokseni kyllä joskus, hyväksyn asian niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seurakunnat järjestävät ilmaisia sururyhmiä. Kävin itse. Auttoi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olit jotenkin shokissa kuoleman aikoihin, tai aika meni silloin muuhun, kun surun käsittelemiseen. Oma aikani meni muuhun, kun muut läheiset olivat vaatimassa sitä sun tätä, että suruaika on itselläni vielä edessä. En tiedä koska. Harmittaa, että joiden pissapäiden takia menetin elämäni arvokkainta aikaa, jota ei millään saa takaisin. Paitsi muistoissa, sitten kun antaa niiden tulla.
Äitini kuolemasta kesti yli puoli vuotta "tajuta", että ne kasvot todellakin olivat hänen siellä arkussa. Sitten repesi yhtenä kappaleena jonkinlainen ahdistuskohtaus, joka kesti toista vuorokautta yhtäputkeen.
Tiesin silloin ettei hän tulekkaan enää takaisin. Ei, vaikka näin olin kuvitellut jonkinlaiseksi "testiksi" koko tapahtuman.
AP
Mielenkiintoinen käyttämäsi sana "testi". Nimittäin minä koin niin, kuvittelin jopa läheiseni kepposeksi sen, että uinui pois. En yksinkertaisesti suostunut uskomaan, enkä ymmärtämään läheiseni poismenoa, vaikka hän oli vaiti arkussa. Tosin asiaan liittyy uskomattomia piirteitä, läheiseni oli uhri, siksi kuolema tuli minulle yllättäen. Olin aina kuvitellut mielessäni, miten vietämme vanhuudenpäiviä hyvissä väleissä, loppuun asti. Kenenkään läheisen kanssa en voi keskustella asiasta, aihe on erittäin arka. Olen yksin, hän tulee luokseni kyllä joskus, hyväksyn asian niin.
Se "testi" juontaa siitä, etten aina käytökseltäni ole todellakaan ollut aina se nuhteeton poika. Kun äiti kuoli, alkoi sinä kuluneen puolen vuoden aikana pyrkimykseni olla sittenkin se ihminen, josta hän voisi olla ylpeä. Se joka saisi virlä hänet astumaan esiini.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko yrittänyt peitellä tai unohtaa surun? Sitä ei pääse pakoon vaan se on elettävä.
Mulla meni puolitoista- 2 vuotta. Sitten alkoi muistaa sitä normaalielämääkin.
Yritin sen runsaan puoli vuotta. Siitäkin huolimatta tätä suruaikaa on tullut jo yli kaksi vuotta.
Tai mikä on sitten suremista ja sen peittämistä, sen jälkeen, kun tunnustaa itselleen tosiasiat. Joka kolmas päivä varmaan lähinnä kuvaava sitä, kun iskee sellainen "kaipuun ahdistuskohtaus".
AP
Kaksi vuotta on lyhyt aika surussa. Minun äitini kuolemasta on yli 15 vuotta ja viimeksi tämän vuoden puolella olen itkenyt häntä muistellessani. Ei äitini muisteleminen läheskään aina minua kyyneliin, tai edes surulliseksi enää saa, mutta silti toisinaan yhä edelleen näiden vuosienkin jälkeen voi saada. Se riippuu siitäkin kuinka itselläni kulloinkin menee, minkälaisia asioita muistelen jne. Jos itku tulee, annan sen tulla(jos olen yksin), se helpottaa.
T: 8
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olit jotenkin shokissa kuoleman aikoihin, tai aika meni silloin muuhun, kun surun käsittelemiseen. Oma aikani meni muuhun, kun muut läheiset olivat vaatimassa sitä sun tätä, että suruaika on itselläni vielä edessä. En tiedä koska. Harmittaa, että joiden pissapäiden takia menetin elämäni arvokkainta aikaa, jota ei millään saa takaisin. Paitsi muistoissa, sitten kun antaa niiden tulla.
Äitini kuolemasta kesti yli puoli vuotta "tajuta", että ne kasvot todellakin olivat hänen siellä arkussa. Sitten repesi yhtenä kappaleena jonkinlainen ahdistuskohtaus, joka kesti toista vuorokautta yhtäputkeen.
Tiesin silloin ettei hän tulekkaan enää takaisin. Ei, vaikka näin olin kuvitellut jonkinlaiseksi "testiksi" koko tapahtuman.
AP
Mielenkiintoinen käyttämäsi sana "testi". Nimittäin minä koin niin, kuvittelin jopa läheiseni kepposeksi sen, että uinui pois. En yksinkertaisesti suostunut uskomaan, enkä ymmärtämään läheiseni poismenoa, vaikka hän oli vaiti arkussa. Tosin asiaan liittyy uskomattomia piirteitä, läheiseni oli uhri, siksi kuolema tuli minulle yllättäen. Olin aina kuvitellut mielessäni, miten vietämme vanhuudenpäiviä hyvissä väleissä, loppuun asti. Kenenkään läheisen kanssa en voi keskustella asiasta, aihe on erittäin arka. Olen yksin, hän tulee luokseni kyllä joskus, hyväksyn asian niin.
Se "testi" juontaa siitä, etten aina käytökseltäni ole todellakaan ollut aina se nuhteeton poika. Kun äiti kuoli, alkoi sinä kuluneen puolen vuoden aikana pyrkimykseni olla sittenkin se ihminen, josta hän voisi olla ylpeä. Se joka saisi virlä hänet astumaan esiini.
AP
Koetko siis syyllisyyttä? Mitä tahansa koetkin, on se terveempää kuin olla tuntematta yhtään mitään. Ihmisen elo on rajallinen, ja elo sitä mitä on. Ei täällä kukaan ole enkeli. Hyväksy itsesi, mennyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Psykologille näin työttömänä? (Pahoittelen, ethän voinut sitä millään tietää) Pelkäänpä että julkisellakin lasku on masentavampaa kuin sen antava voima.
AP
Käynnit terveyskeskuspsykologilla ovat maksuttomia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykologille näin työttömänä? (Pahoittelen, ethän voinut sitä millään tietää) Pelkäänpä että julkisellakin lasku on masentavampaa kuin sen antava voima.
AP
Käynnit terveyskeskuspsykologilla ovat maksuttomia.
Ovatko ihan oikeasti? Kiinnostaisi paljonkin...
AP
Suru muuttaa muotoaan, ja ei ole mitään oikeaa tai väärää tapaa surra. Kunhan jossain vaiheessa elämä jatkuu. Äitini kuoli ollessani parikymppinen. Sairasti monta vuotta syöpää eli oli kova paikka katsoa riutumista, mutta kyllä kuolema oli helpotus kuitenkin. Aluksi olin kyllä jopa vihainen hänelle.
Isäni kuoli alta puoli vuotta sitten myös syöpään, aikaa mennyt tässä välissä yli 15 vuotta. Myös nyt kuolema oli helpotus, ei kenenkään suo kärsivän, kun ei ole enää toivoa parantumisesta.
En halunnut nähdä kumpaakaan vanhempaani kuoleman jälkeen ennen hautausta. Koin, että se ei vain ole minun juttuni eikä auttaisi minua esim.surutyössä. Pidän yhä ratkaisuani oikeana.
Äitini oli minulle tosi rakas, isä etäisempi. Yhtä kaikki, elämä on silti erilaista ilman vanhempia, vaikka olenkin omillani toimeen tuleva aikuinen. Pidän heidät elämässäni muistelemalla lapsuutta ja heidän sanomisiaan ja tapojaan. Se pitää heidät aina lähellä.
Kyllä sinä selviät! Niin me kaikki teemme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olit jotenkin shokissa kuoleman aikoihin, tai aika meni silloin muuhun, kun surun käsittelemiseen. Oma aikani meni muuhun, kun muut läheiset olivat vaatimassa sitä sun tätä, että suruaika on itselläni vielä edessä. En tiedä koska. Harmittaa, että joiden pissapäiden takia menetin elämäni arvokkainta aikaa, jota ei millään saa takaisin. Paitsi muistoissa, sitten kun antaa niiden tulla.
Äitini kuolemasta kesti yli puoli vuotta "tajuta", että ne kasvot todellakin olivat hänen siellä arkussa. Sitten repesi yhtenä kappaleena jonkinlainen ahdistuskohtaus, joka kesti toista vuorokautta yhtäputkeen.
Tiesin silloin ettei hän tulekkaan enää takaisin. Ei, vaikka näin olin kuvitellut jonkinlaiseksi "testiksi" koko tapahtuman.
AP
Mielenkiintoinen käyttämäsi sana "testi". Nimittäin minä koin niin, kuvittelin jopa läheiseni kepposeksi sen, että uinui pois. En yksinkertaisesti suostunut uskomaan, enkä ymmärtämään läheiseni poismenoa, vaikka hän oli vaiti arkussa. Tosin asiaan liittyy uskomattomia piirteitä, läheiseni oli uhri, siksi kuolema tuli minulle yllättäen. Olin aina kuvitellut mielessäni, miten vietämme vanhuudenpäiviä hyvissä väleissä, loppuun asti. Kenenkään läheisen kanssa en voi keskustella asiasta, aihe on erittäin arka. Olen yksin, hän tulee luokseni kyllä joskus, hyväksyn asian niin.
Se "testi" juontaa siitä, etten aina käytökseltäni ole todellakaan ollut aina se nuhteeton poika. Kun äiti kuoli, alkoi sinä kuluneen puolen vuoden aikana pyrkimykseni olla sittenkin se ihminen, josta hän voisi olla ylpeä. Se joka saisi virlä hänet astumaan esiini.
AP
Vilpitön tarkoitukseni on lohduttaa, mutta aihe on vaikea ja toivon etten loukkaa. Olin kesällä oman vanhempani vierellä, kun hän nukkui pois. Hän oli hyvin heikko ja oli vaikea erottaa pulssia tai hengitystä. Tiedän tarkkaan, koska hän nukkui pois. Ikään kuin hän oli vieressäni ja sitten ei enää ollutkaan. Tähän tunteeseen liittyy varmaankin se, kun ihmiset sanovat sielun poistuvan. Tämä oli minulle valtavan suuri lohtu. Se oleellinen osa omaistani, joka teki hänestä juuri hänet ei ollut enää ruumiissa. Uskon hänen olevan jossain, missä en häntä enää näe, mutta hän on kuitenkin lähellä. Yhtä lailla uskon äitisi näkevän miten olet muuttunut ja hänen olevan sinusta ylpeä, vaikket sitä voikaan nähdä. Voi kuulostaa hölynpölyltä, mutta niin asian itse yllätyksekseni koin. Olin kuvitellut kuolinhetken erilaiseksi kuin se sitten lopulta olikaan. Siksi tuo on kokemukseni eikä oletukseni.
Vierailija kirjoitti:
Suru muuttaa muotoaan, ja ei ole mitään oikeaa tai väärää tapaa surra. Kunhan jossain vaiheessa elämä jatkuu. Äitini kuoli ollessani parikymppinen. Sairasti monta vuotta syöpää eli oli kova paikka katsoa riutumista, mutta kyllä kuolema oli helpotus kuitenkin. Aluksi olin kyllä jopa vihainen hänelle.
Isäni kuoli alta puoli vuotta sitten myös syöpään, aikaa mennyt tässä välissä yli 15 vuotta. Myös nyt kuolema oli helpotus, ei kenenkään suo kärsivän, kun ei ole enää toivoa parantumisesta.
En halunnut nähdä kumpaakaan vanhempaani kuoleman jälkeen ennen hautausta. Koin, että se ei vain ole minun juttuni eikä auttaisi minua esim.surutyössä. Pidän yhä ratkaisuani oikeana.
Äitini oli minulle tosi rakas, isä etäisempi. Yhtä kaikki, elämä on silti erilaista ilman vanhempia, vaikka olenkin omillani toimeen tuleva aikuinen. Pidän heidät elämässäni muistelemalla lapsuutta ja heidän sanomisiaan ja tapojaan. Se pitää heidät aina lähellä.
Kyllä sinä selviät! Niin me kaikki teemme.
Toivottavasti säästyt itse tältä julmalta perinnöltä. Se mikä siinä yhdistää niin "etäinen ja kuollut isä", orpoja ollaan. Hän jäi etäiseksi omalla käytöksellään, vaikka elikin avioliitossa äidin kuolemaan asti.
Vuotta myöhemmin saamme lukea taas ruuminavauksen analyysiä, miten 2. tyypin diabeetikko saa itse itseltään armeliaasti hengen pois. Tämä tosin ei lähentänyt meitä niin paljon kuin äidin kuolema ja ne syyt jätän suosiolla kertomatta, vaikka isälle olen monesta vihainen. R.I.P. X2
AP
nostoa
AP