Täysin uupunut ruuhkavuosissa

Elämä on järjetöntä juoksua ja järjestämistä. Työt, lapset, kodinhoito, sairaan vanhemman asioista huolta pitämistä, pätkätöitä, potkut, yt-neuvottelut, työnhakua, ei aikaa säännöllisille harrastuksille ja kaverien tapaamiselle, ei aikaa tai halua parisuhteelle ja turvaverkko lastenhoitoon puuttuu melkein tyystin. Stressiä stressin perään. Sitten taas väliin niitä parhaita hetkiä, kun lapset halaavat ja nauretaan yhdessä kippurassa.

Milloinkohan sitä ehtisi ajatella ja hengittää, ei vain 30 minuutin lenkin ajan? Milloin sitä ehtii löytää itsensä ja merkityksellisen työn, johon haluaa vaihtaa ennen kuin kaikki valuu hukkaan? Haluaisin tehdä ns. hyvää työtä, josta saa itsekin hyvän mielen.

Mitäköhän tapahtuu jos raja vain tulee vastaan, eikä jaksa enää yhtikäs mitään. Tai jos vain lakkaisi yrittämästä työelämässä ja jättäytyisi työttömäksi. Ottaisi vastaan työt, mitä tarjotaan ja muuten keskittyisi vain lapsiin ja harrastuksiin.

Onko kenelläkään kokemusta siitä, kuinka kaiken työikäisen perheellisen kiireen ja scheisselin keskellä saa elämänsä raiteilleen. Siis niin, että tekee haaveilemiansa muutoksia ja saa lopulta olla tyytyväinen lopputulokseen. Mitä muutos vaati ja mitä "sait" perheellesi ja itsellesi? Oletko vaihtanut työtä kokonaan uudelle alalle muutosvaiheessasi ja onko uusi työ sitä, mitä toivoit? Tai oletko jättäytynyt työttömäksi kokonaan?

Olisin todella kiitollinen vastauksista, vaikka tulikin paljon kysymyksiä sekalaisessa paketissa.