Lue keskustelun säännöt.
Kuollut vanhempi ja viha isovanhempia kohtaan
24.09.2016 |
Nuorempana opiskelijana pidin huolta yksin asuvasta, työttömästä alkoholisoituneesta isästäni. Kävin hänen luonaan viikottain, mutta hän ei usein edes tiedostanut minun olevani siellä. Ei muistanut edes syntymäpäivääni, kun kävin häntä katsomassa. Siivosin verta lattioilta, keräsin pulloja/tölkkejä pitkin asuntoa, vaihdoin lakanoita ja vein kivennäisvettä sekä kotiruokaa jääkaappiin. Pidin hetkittäin seuraa, kun hänellä oli ns. valoisa hetki. Samalla tarkistin, että tämä on edes elossa, kun hän ei vastaillut kenellekään puhelimeen ja minulla oli ainoana vara-avain.
Jouduin aina pelkäämään missä hän on, mitä on tapahtunut ja onko kaikki kunnossa. Välillä sain soittoja sairaalalta, kun hän oli satuttanut itsensä. Sain myös ainaisia soittoja isäni vanhemmilta kaikkina kellonaikoina koulupäivistä yöaikaan: "käy tarkistamassa isäsi kunto", "vie ruokaa", "osta lääkkeitä" jne. Lopulta poltin itseni loppuun, kun ketään ei kiinnostanut oma vointini vaan aina vain isä. Kukaan ei kuitenkaan jakanut taakkaani hänen hoidossaan tai tapaamisissaan vaikka monesti pyysin apua.
Toivoin monesti, että isäni kuolisi ja pääsisin tästä noidankehästä pois. Ehkä silloin jotain kiinnostaisi minunkin hyvinvointi. En ajatellut myöskään kauniisti isovanhemmistani... Tosissani en tietenkään halunnut isäni kuolemaa, mutta olin vain niin toivoton ja väsynyt.
Lopulta löysin eräänä perjantai-iltana isäni kuolleena asunnostaan. Hoidin kaikki siivoukset, järjestelyt jne. saamatta apua lainkaan isäni suvulta. Samaan aikaan erosin pitkäaikaisesta suhteestani ja olin tämän takianiin henkisesti heikoilla sekä taloudellisissa ongelmissa. Tähänkään päivään mennessä ei ole isäni suku (isovanhemmat + kolme setää) kysynyt vointiani. Ei edes isäni hautajaisissa.
Mikä eniten vaivaa minua on se, että isäni oli pyytänyt puhelimitse eräänä iltana ennen kuolemaansa vanhemmiltaan apua. Hän pyysi, että isovanhemmat hakisivat tämän heille ja siitä hoitoon. Tämän sijasta isovanhempani tyrmäsivät pyynnön ja nakittivat keskellä yötä minulle tämän rastin (ymmärtäisin tämän vielä jos kyseessä olisi kaksi huonokuntoista vanhusta, mutta kun heillä asuu isäni velikin apuna isossa omakotitalossaan). Isäni ei kuitenkaan lähtenyt enää mukaani yöllä vaan jäi asuntoonsa vaikka kutsuin ambulanssinkin hoitajineen paikalle. Tämä ilta olikin sitten viimeinen kerta, kun näin isäni elossa.
En pääse eroon vihastani isovanhempiani kohtaan. En halua olla katkera, mutta ajatukseni heitä kohtaan ovat todella julmia. En halua kuulla heistä mitään tai olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Monesti olen mustalla huumorilla todennut ystävilleni, että perinnönjaossa vasta minusta kuuluu heidän suuntaansa mitään (ja ei, en tavoittele heidän rahojaan, on vain ns. huonoa tummaa huumoria).
Tästä on kulunut nyt vuosi. Sain juuri isäni kuolinsyyn virallisesti tietooni ja suurimpana syynä oli päävamman aiheuttama aivoverenvuoto. Juurikin tuona nimenomaisena yönä, kun isäni oli pyytänyt apua. Tekisi mieleni lähettää kopio kuolinsyystä korostustussilla merkittynä isovanhemmilleni ja kiittää heidän avustaan, mutta en halua toisaalta heille pahaa vaikka itse ryven vihassa. Ristiriitaista.
Isääni en muistele pahalla sillä hän oli sairas. Kaikista hänen teoistaan huolimatta osaan ajatella lämpimiä muistoja hänen kanssaan.
Tämä oli lähinnä avautuminen asiasta, kun näin sen anonyymina voi sanoa. Tiedän ettei kukaan voi taikoa apua tähän tilanteeseen, mutta pakko vain purkaa tämä viha jonnekin, kun en halua monille tutuille asiaa jakaa uudestaan ja uudestaan. 😧
Kommentit (21)
Voi ikävää. Voimia sinulle! Kannattaa miettiä, voisiko esimerkiksi ammattiauttajasta olla sinulle apua, voisi olla hyvä jos saisit vuodatettua noita tuntemuksia ulkopuoliselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, minkä ikäinen olet, mutta olet joutunut kokemaan murheellisia ja vaikeita asioita saamatta tukea. Olen itse ollut hieman vastaavassa tilanteessa ja sain apua ihan terveyskeskuksen psykologilta ja ps. sairaanhoitajalta. Nämä keskustelut heidän kanssaan auttoivat. Toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi, lämpöä ja rakkautta. Vaikutat todella vastuuntuntoiselta ja hyvältä ihmiseltä.
Paskamainen tilanne, minkä olet joutunut kestämään. Voimia sulle. Itse en myöskään olisi missään tekemisissä tuollaisten isovanhempien kanssa. Ja sitten se neuvo: älä hukkaa omaa energiaasi siihen että puhuisit suusi puhtaaksi heille, tai että lähettäisit kopion kuolinsyyraportista terveisten kera. Tuon tyyppiset ihmiset eivät välitä. Yksinkertaisesti heitä ei kiinnosta vähääkään sinun jaksaminen tai sun tunteet. Jos avaudut heille tunteistasi, saat vastaasi vain torjunnan, mikä pahentaa sinun oloasi entisestään. Käsittele omat tunteesi itseksesi tai hae keskusteluapua, mikäli tunnet sitä tarvitsevasi. Ihmisiltä, jotka eivät tule antamaan tai kykene antaman myötätuntoa tai empatiaa, on aivan turha hakea sitä. He eivät ymmärrä omaa tunnekylmyyttään tai ota vastuuta omista teoista (tai kuten tässä tapauksessa tekemättä jättämisistä). Sitä on aivan turha odottaa. Parasta on hakea se voima eteenpäin menemiseen itsestä.
Vaikka alkoholismi on sairaus niin on omaa valintaa se, hakeeko siihen apua ja ottaako avun vastaan. Uskon isovanhempasi yrittäneen aikaisemmin, mutta todenneen sen turhaksi. Ja nyt puhun oikeasta avusta, en ruoan kantamisesta tai muusta hyssyttelystä. Silloin, kun alkoholistia auttaa hyysäämällä, niin usein pelkästään avustaa häntä juomaan lisää. Oikeanlainen apu olisi väliintulo, ja täysi rehellisyys siinä, kuinka paljon tuskaa alkoholisti kylvää ympärilleen.
Ei kai se vihaaminen mitään auta, mutta kyllä musta voisit sanoa tunteistasi isovanhemmillesi. Ei lasta voi laittaa tuollaiseen tilanteeseen yksin hoitamaan sairasta isäänsä. Kyllä tajuan jos isovanhemmat eivät jaksaneet enää alkoholistilastaan paapoa, mut luulisi että jotain sentään omaa lapsenlastaan kohtaan tuntee. Eli en näe pahana asiana takoa vähän järkeä isovanhempien päähän, jos vaikka ymmärtäisivät toimineensa väärin. Ja jolleivat tajua niin ainakin olet saanut kevennettyä sydäntäsi eikä tarvitse enää olla yhteyksissä. Ja suosittelen myös ammattilaiselle puhumista, mikäli et vielä ole kokeillut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen todella pahoillani puolestasi ap :( Todella kylmiltä ja välinpitämättömiltä vaikuttavat isovanhempasi. Itse en edes p-kantaisi tuollaisten ihmisten suuntaan. Mielestäni teet oikein, kun et ole missään tekemisissä heidän kanssaan. Mitä kylvää, sitä niittää...
Uhriuduit ja heiti pois elämäsi juopon takia.
Isovanhempasi ei tehneet niin ja nyt olet heille katkera.
Isäsi juoppous ei ole isovanhempiesi syytä. Kuten huomasit, hoitamalla ja mahdollistamalla juomisen et saanut muutosta aikaan. Lopeta syytteleminen ja ala elää omaa elämääsi kun vihdoin voit.
Juoppo juo ja pilaa elämänsä. Pitääkö muidenkin pilata omansa juopon takia? Käsi sydämelle, pitääkö ja tuleeko siitä paremmaksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun isäni oli alkoholisti. Lopulta hän tuli raittiiksi. En ollut pitänyt isääni vuosikausiin mitään yhteyttä eikä hän minuun. Kerran hän oli soittanut äidilleni että haluaisi tavata minut. Olin silloin kurjassa jamassa ja vihainen äidilleni. Olin siis todella vihainen koko ajan. Kaikesta.
Äiti ei koskaan kertonut minulle että isä olisi halunnut tavata minut. Sen sijaan hän kirjoitti kirjeen. Heitin kirjeen kellariin lukematta. Kun seuraavaksi kuulin isästäni hän oli aivokuolleena sairaalassa ja kuoli lopulta. En ole vieläkään antanut itselleni tekoani. Isän kuolemasta on ensi viikolla 16 vuotta ja vieläkin se vaivaa minua.
Hae keskusteluapua. Ymmärrän hyvin vihasi isovanhempiasi ja setiäsi kohtaan.
Ja minun äidissäni siis ei ollut mitään vikaa, eikä isässäkään, muuta kuin alkoholismi. Ainoastaan minussa oli vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Minun isäni oli alkoholisti. Lopulta hän tuli raittiiksi. En ollut pitänyt isääni vuosikausiin mitään yhteyttä eikä hän minuun. Kerran hän oli soittanut äidilleni että haluaisi tavata minut. Olin silloin kurjassa jamassa ja vihainen äidilleni. Olin siis todella vihainen koko ajan. Kaikesta.
Äiti ei koskaan kertonut minulle että isä olisi halunnut tavata minut. Sen sijaan hän kirjoitti kirjeen. Heitin kirjeen kellariin lukematta. Kun seuraavaksi kuulin isästäni hän oli aivokuolleena sairaalassa ja kuoli lopulta. En ole vieläkään antanut itselleni tekoani. Isän kuolemasta on ensi viikolla 16 vuotta ja vieläkin se vaivaa minua.
Hae keskusteluapua. Ymmärrän hyvin vihasi isovanhempiasi ja setiäsi kohtaan.
Ja minun äidissäni siis ei ollut mitään vikaa, eikä isässäkään, muuta kuin alkoholismi. Ainoastaan minussa oli vikaa.
Nyt seis itsesyyttely.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikka alkoholismi on sairaus niin on omaa valintaa se, hakeeko siihen apua ja ottaako avun vastaan. Uskon isovanhempasi yrittäneen aikaisemmin, mutta todenneen sen turhaksi. Ja nyt puhun oikeasta avusta, en ruoan kantamisesta tai muusta hyssyttelystä. Silloin, kun alkoholistia auttaa hyysäämällä, niin usein pelkästään avustaa häntä juomaan lisää. Oikeanlainen apu olisi väliintulo, ja täysi rehellisyys siinä, kuinka paljon tuskaa alkoholisti kylvää ympärilleen.
Tässä tapauksessa kyse täysin eri asiasta koska isän vamhemmathan nimenomaan puuttuivat asiaan soittamalla aina lapsenlapselleen ja vaatien tätä huolehtimaan isästään ja tekemään eri asioita isälleen heidän puolestaan.
Vierailija kirjoitti:
Vaikka alkoholismi on sairaus niin on omaa valintaa se, hakeeko siihen apua ja ottaako avun vastaan. Uskon isovanhempasi yrittäneen aikaisemmin, mutta todenneen sen turhaksi. Ja nyt puhun oikeasta avusta, en ruoan kantamisesta tai muusta hyssyttelystä. Silloin, kun alkoholistia auttaa hyysäämällä, niin usein pelkästään avustaa häntä juomaan lisää. Oikeanlainen apu olisi väliintulo, ja täysi rehellisyys siinä, kuinka paljon tuskaa alkoholisti kylvää ympärilleen.
Isovanhemmathan juuri hyysäsivät poikaansa pyytämällä tytärtä tekemään asioita puolestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyysääminen on vapaaehtoista. Niin moni uhrautuu ja tässä tämäkin nyt valittaa katkerana.
Itse huolehdin sairaasta isästäni, mutta juoppoa en hoitaisi.
Kiitos lämpimistä kommenteista. Olen pärjännyt kyllä elämässäni hyvin viimeaikoina vaikeuksista huolimatta ja saanut elämäni taas raiteilleen. :)
Nämä asiat vain pyörivät uudelleen ja uudelleen aina päässä, ja varsinkin nyt kun sain viimein selville kuolemansyyn.
Ja muutamalle vastaajalle selvennykseksi, isovanhempani eivät koskaan auttaneet poikaansa. Väistelivät totuutta ja pimittivät tietoa mm. isäni veljiltä ja heidän perheiltään. Häpesivät isäni alkoholin käyttöä ja pitivät siksi kulisseista enemmän huolta kuin isästäni.
En yritä olla marttyyri, mutta tämänkaltaiset tilanteet jättävät jäljet ja puran mieltäni nyt tänne. Ja kuka voi rehellisesti sanoa, että läheisten hylkääminen on helppoa? Tiesin jo tuolloin, että hoivaan enemmän omaa omaatuntoani kuin isääni. Voin ainakin nyt olla syyttelemättä itseäni, kun ainakin yritin. :)
-Ap (N24)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kokenut samaa vanhemmiltamme. Joku meistä sisaruksista välitti yhdestä sisaruksestakin, paitsi viimeisenä päivänä tälle sisaruksella ei ollut tavoitettavissa. Sattuu vieläkin. Vanhemmillemme en anna ikinä anteeksi, en halua olla tekemisissä, enkä välitä heidän itsekkäästä elämäntavasta. Lähetä vaan kopio kuolintodistuksesta isonvanhemmillesi ja unohda sitten heidät, elä itsellesi ja isän muistellen.
Voi ap, ymmärrän sinua hyvin. Katsoin myös isäni juomista monta vuotta kotona (äidin kuoltua jäätiin kahdestaan), hänellä oli kausittaista juomist. En kyllä mitenkään "palvellut" häntä, mutta jääkaapista sai aina ruokaa jos kelpasi yms. Kun muutin eri osoitteeseen, sai silti edelleen miettiä kuinka hän voi - vaikka on kuinka "juoppo", on hän silti oma vanhempi eikä halua lopettaa jonkinasteista huolenpitoa. Lopulta kyllästyin täysin enkä jaksanut soitella hänelle, vähän myöhemmin löysin hänet kuolleena. Isän kuollessa sain vähän enemmän tukea hänen puolen sukulaisiltaan, äidin kuollessa meni kyllä pitkäksi aikaa välit hänen vanhempiinsa ja siskoon (heitäkään ei kiinnostanut minun vointini, oli vaan tärkeämpää saada äidin silmälasit ja mekko)..
"Väliintulo" ei aina auta alkoholistin kanssa, missään nimessä tässä tilanteessa ei saa lähteä apta syyttämään. Me yritimme väliintuloa vuosia - se auttoikin aina hetkeksi. Lopullista apua siitä ei ollut. Ei kukaan varmaan halua sairasta ihmistä hylätä oman onnensa nojaan, vaikka mieli tekisi.
Minä myös vuosien aikana toivoin isäni kuolemaa. Jossain vaiheessa totesin myös isäni äidille, että elämäni helpottuisi jos isäni kuolisi. Järkyttävästi sanottu, mutta totta. En näin tietenkään oikeasti halunnut, muu apu olisi ollut paikallaan. Heti kuoleman jälkeen isoäitini kysyi olenko edelleen samaa mieltä, onko helpompaa. Täytyy myöntää ( jos ei ota huomioon ongelmia perunkirjoituksissa yms), että on helpompaa ettei tarvitse huolehtia missä kunnossa isä milloinkin on. On enemmän aikaa oman elämän suunnitteluun ja elämiseen. Ikävä on silti kova. Molempia vanhempia ♡ pian 4vuotta äidin ja reilu 1/2 vuotta isän kuolemasta.
Tsemppiä ap! Olet vahva! Älä anna isovanhempiesi häiritä elämääsi, muista että isäsi olisi toivonut sinulle kaikkea parasta!
N21
Isän juoppous voi olla nimenomaan isovanhempien syytä alunperinkinkin. Vanhempansa ovat kohdelleet isää eriarvoisesti, huonommin, verrattuna veljeensä. Tuo syy on ajanut sukupolvien ajan yhden perheen lapsen kuolemaankin asti, eikä tyhmät vanhemmat halua ymmärtää, että he juuri ajoivat lapsensa hautaan.
Vihan tunteesi on normaali asia ja ihan sallittava. Eri asia on jos et pääse etenemään vihassasi pidemmälle. Terve viha ha vihastuminen irroittaa sinut aiemmista tunteista ja tuo vapauden tunnetta. Olet hoitanut asiat ihan hyvin ja tehnyt parhaasi, se riittää.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos lämpimistä kommenteista. Olen pärjännyt kyllä elämässäni hyvin viimeaikoina vaikeuksista huolimatta ja saanut elämäni taas raiteilleen. :)
Nämä asiat vain pyörivät uudelleen ja uudelleen aina päässä, ja varsinkin nyt kun sain viimein selville kuolemansyyn.Ja muutamalle vastaajalle selvennykseksi, isovanhempani eivät koskaan auttaneet poikaansa. Väistelivät totuutta ja pimittivät tietoa mm. isäni veljiltä ja heidän perheiltään. Häpesivät isäni alkoholin käyttöä ja pitivät siksi kulisseista enemmän huolta kuin isästäni.
En yritä olla marttyyri, mutta tämänkaltaiset tilanteet jättävät jäljet ja puran mieltäni nyt tänne. Ja kuka voi rehellisesti sanoa, että läheisten hylkääminen on helppoa? Tiesin jo tuolloin, että hoivaan enemmän omaa omaatuntoani kuin isääni. Voin ainakin nyt olla syyttelemättä itseäni, kun ainakin yritin. :)
-Ap (N24)
Liikutuin niin sun hyvyydestä. Olet tehnyt voitavasi ja nyt on sinun mielenrauhan aikasi. Kunpa voisit päästä katkeruudesta, helpottaisi elämääsi. Ikävää, että huolenpito ja rakkaus väännetään täällä/nykymaailmassa läheisriippuvuudeksi (omaishoitajatkin?):o
Vierailija kirjoitti:
Minun isäni oli alkoholisti. Lopulta hän tuli raittiiksi. En ollut pitänyt isääni vuosikausiin mitään yhteyttä eikä hän minuun. Kerran hän oli soittanut äidilleni että haluaisi tavata minut. Olin silloin kurjassa jamassa ja vihainen äidilleni. Olin siis todella vihainen koko ajan. Kaikesta.
Äiti ei koskaan kertonut minulle että isä olisi halunnut tavata minut. Sen sijaan hän kirjoitti kirjeen. Heitin kirjeen kellariin lukematta. Kun seuraavaksi kuulin isästäni hän oli aivokuolleena sairaalassa ja kuoli lopulta. En ole vieläkään antanut itselleni tekoani. Isän kuolemasta on ensi viikolla 16 vuotta ja vieläkin se vaivaa minua.
Hae keskusteluapua. Ymmärrän hyvin vihasi isovanhempiasi ja setiäsi kohtaan.
Ja minun äidissäni siis ei ollut mitään vikaa, eikä isässäkään, muuta kuin alkoholismi. Ainoastaan minussa oli vikaa.
Sinun on turha vaivata asialla itseäsi. Ensiksikin, niillä tiedoilla ja kokemuksilla, joita sinulla silloin oli tilanteesta, teit päätöksen, joka olis paras mahdollinen sinulle. Toiseksi, et tietoisesti mitenkään halunnut vahingoittaa isääsi. Nämä asiat riittävät. Jatka elämääsi ja muistele isääsi siten kuin haluat. Se on sinun oikeutesi.
Läheisriippuvaisuus on ruma vaiva. Kärsin siitä itsekin. Voisit yrittää hakea apua, jos et muuten pääse irti kurjasta olosta ja ajatuksista sukuasi kohtaan. Halaus.