Kuollut vanhempi ja viha isovanhempia kohtaan

Nuorempana opiskelijana pidin huolta yksin asuvasta, työttömästä alkoholisoituneesta isästäni. Kävin hänen luonaan viikottain, mutta hän ei usein edes tiedostanut minun olevani siellä. Ei muistanut edes syntymäpäivääni, kun kävin häntä katsomassa. Siivosin verta lattioilta, keräsin pulloja/tölkkejä pitkin asuntoa, vaihdoin lakanoita ja vein kivennäisvettä sekä kotiruokaa jääkaappiin. Pidin hetkittäin seuraa, kun hänellä oli ns. valoisa hetki. Samalla tarkistin, että tämä on edes elossa, kun hän ei vastaillut kenellekään puhelimeen ja minulla oli ainoana vara-avain.

Jouduin aina pelkäämään missä hän on, mitä on tapahtunut ja onko kaikki kunnossa. Välillä sain soittoja sairaalalta, kun hän oli satuttanut itsensä. Sain myös ainaisia soittoja isäni vanhemmilta kaikkina kellonaikoina koulupäivistä yöaikaan: "käy tarkistamassa isäsi kunto", "vie ruokaa", "osta lääkkeitä" jne. Lopulta poltin itseni loppuun, kun ketään ei kiinnostanut oma vointini vaan aina vain isä. Kukaan ei kuitenkaan jakanut taakkaani hänen hoidossaan tai tapaamisissaan vaikka monesti pyysin apua.

Toivoin monesti, että isäni kuolisi ja pääsisin tästä noidankehästä pois. Ehkä silloin jotain kiinnostaisi minunkin hyvinvointi. En ajatellut myöskään kauniisti isovanhemmistani... Tosissani en tietenkään halunnut isäni kuolemaa, mutta olin vain niin toivoton ja väsynyt.

Lopulta löysin eräänä perjantai-iltana isäni kuolleena asunnostaan. Hoidin kaikki siivoukset, järjestelyt jne. saamatta apua lainkaan isäni suvulta. Samaan aikaan erosin pitkäaikaisesta suhteestani ja olin tämän takianiin henkisesti heikoilla sekä taloudellisissa ongelmissa. Tähänkään päivään mennessä ei ole isäni suku (isovanhemmat + kolme setää) kysynyt vointiani. Ei edes isäni hautajaisissa.

Mikä eniten vaivaa minua on se, että isäni oli pyytänyt puhelimitse eräänä iltana ennen kuolemaansa vanhemmiltaan apua. Hän pyysi, että isovanhemmat hakisivat tämän heille ja siitä hoitoon. Tämän sijasta isovanhempani tyrmäsivät pyynnön ja nakittivat keskellä yötä minulle tämän rastin (ymmärtäisin tämän vielä jos kyseessä olisi kaksi huonokuntoista vanhusta, mutta kun heillä asuu isäni velikin apuna isossa omakotitalossaan). Isäni ei kuitenkaan lähtenyt enää mukaani yöllä vaan jäi asuntoonsa vaikka kutsuin ambulanssinkin hoitajineen paikalle. Tämä ilta olikin sitten viimeinen kerta, kun näin isäni elossa.

En pääse eroon vihastani isovanhempiani kohtaan. En halua olla katkera, mutta ajatukseni heitä kohtaan ovat todella julmia. En halua kuulla heistä mitään tai olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Monesti olen mustalla huumorilla todennut ystävilleni, että perinnönjaossa vasta minusta kuuluu heidän suuntaansa mitään (ja ei, en tavoittele heidän rahojaan, on vain ns. huonoa tummaa huumoria).

Tästä on kulunut nyt vuosi. Sain juuri isäni kuolinsyyn virallisesti tietooni ja suurimpana syynä oli päävamman aiheuttama aivoverenvuoto. Juurikin tuona nimenomaisena yönä, kun isäni oli pyytänyt apua. Tekisi mieleni lähettää kopio kuolinsyystä korostustussilla merkittynä isovanhemmilleni ja kiittää heidän avustaan, mutta en halua toisaalta heille pahaa vaikka itse ryven vihassa. Ristiriitaista.

Isääni en muistele pahalla sillä hän oli sairas. Kaikista hänen teoistaan huolimatta osaan ajatella lämpimiä muistoja hänen kanssaan.

Tämä oli lähinnä avautuminen asiasta, kun näin sen anonyymina voi sanoa. Tiedän ettei kukaan voi taikoa apua tähän tilanteeseen, mutta pakko vain purkaa tämä viha jonnekin, kun en halua monille tutuille asiaa jakaa uudestaan ja uudestaan. 😧