Sain syyn kaikkeen: epävakaa persoonallisuushäiriö

Jos kerran olet fiksu niin tässä paras neuvo:

älä nyt ihan oikeesti vauvapalstalta apua hae. Psykologiselle hoitajalle saa ajan yhdellä soitolla, hän sitten auttaa viemään asiaa eteenpäin ja saat ammattimaista hoitoa.

Ei sun edes pidä tietää, että mitä tulisi tehdä.

Sinulle tekisi oikeasti hyvää käynti ammattilaisen puheilla. Lisäksi on itsehoito-opuksia asiaan. Saa elämän rauhoittumaan.

Ammattilainen minua tästä tylyttikin. Ja siksi 'tylytti', että vielä monta kertaa kysyi loppuvaiheessa käyntiä, kuinka loukkaantunut olen tai olenko vielä hänelle vihainen. Vastasin molempiin etten ole kumpaakaan, ainoastaan vaikea olo nyt heti tämän kuultuani. Ap

Itsellä diagnoosi. Saatu jo alaikäisenä, vaikka käsitykseni mukaan vasta aikuisille pidemmän arvioinnin jälkeen voidaan "myöntää"

Mahtavaa elämän iloa puhkuvaa selviytymistarinaa minulla ei ole. Elämässä en ole edennyt mihinkään oman vaikeuteni vuoksi. Pyydän valehtelematta päivittäin useita kertoja anteeksi sanomisiani ja käyttäytymistä. Olen aika hyvin kuitenkin onnistunut eristämään itseni ihmisistä välttääkseni pahimmat loukkaamiset. Elämä on tuskallisen tunteikasta. Onneksi mieheni on Jeesuksesta seuraava ja jaksaa katsella tätä menoa vielä vuosienki jälkeen. Pyhimys.

Mikään tunteiden säätely terapia ei ole tepsinyt tähän puupäähän. Motivaatiota useimmiten löytyy, mutta kun kiivastun niin joka ikinen lupaus muuttumisesta ja kypsästi käyttäytymisestä unohtuu. Että saa nyt nähdä mitä minustakin tulee. Saatan lopulta päästää itseni ja muut tuskista tappamalla itseni. Olen ainaki asialla säännöllisesti uhkaillut minulle rakkaimpia. Voi kuinka ihana ihminen olenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä diagnoosi. Saatu jo alaikäisenä, vaikka käsitykseni mukaan vasta aikuisille pidemmän arvioinnin jälkeen voidaan "myöntää"

Mahtavaa elämän iloa puhkuvaa selviytymistarinaa minulla ei ole. Elämässä en ole edennyt mihinkään oman vaikeuteni vuoksi. Pyydän valehtelematta päivittäin useita kertoja anteeksi sanomisiani ja käyttäytymistä. Olen aika hyvin kuitenkin onnistunut eristämään itseni ihmisistä välttääkseni pahimmat loukkaamiset. Elämä on tuskallisen tunteikasta. Onneksi mieheni on Jeesuksesta seuraava ja jaksaa katsella tätä menoa vielä vuosienki jälkeen. Pyhimys.

Mikään tunteiden säätely terapia ei ole tepsinyt tähän puupäähän. Motivaatiota useimmiten löytyy, mutta kun kiivastun niin joka ikinen lupaus muuttumisesta ja kypsästi käyttäytymisestä unohtuu. Että saa nyt nähdä mitä minustakin tulee. Saatan lopulta päästää itseni ja muut tuskista tappamalla itseni. Olen ainaki asialla säännöllisesti uhkaillut minulle rakkaimpia. Voi kuinka ihana ihminen olenkaan.

Sinä olet pystynyt näkemään asiat läheistesi kannalta, olemaan pahoillasi ja pyytämään anteeksi tekemisiäsi. Lisäksi olet pystynyt hakemaan apua. Siinä on kaksi jättiharppausta, joita moni vaikea läheinen ei ota koskaan. Minkä ikäinen olet? Usein oireet helpottavat selvästi kolmeen kymppiin mennessä.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä diagnoosi. Saatu jo alaikäisenä, vaikka käsitykseni mukaan vasta aikuisille pidemmän arvioinnin jälkeen voidaan "myöntää"

Mahtavaa elämän iloa puhkuvaa selviytymistarinaa minulla ei ole. Elämässä en ole edennyt mihinkään oman vaikeuteni vuoksi. Pyydän valehtelematta päivittäin useita kertoja anteeksi sanomisiani ja käyttäytymistä. Olen aika hyvin kuitenkin onnistunut eristämään itseni ihmisistä välttääkseni pahimmat loukkaamiset. Elämä on tuskallisen tunteikasta. Onneksi mieheni on Jeesuksesta seuraava ja jaksaa katsella tätä menoa vielä vuosienki jälkeen. Pyhimys.

Mikään tunteiden säätely terapia ei ole tepsinyt tähän puupäähän. Motivaatiota useimmiten löytyy, mutta kun kiivastun niin joka ikinen lupaus muuttumisesta ja kypsästi käyttäytymisestä unohtuu. Että saa nyt nähdä mitä minustakin tulee. Saatan lopulta päästää itseni ja muut tuskista tappamalla itseni. Olen ainaki asialla säännöllisesti uhkaillut minulle rakkaimpia. Voi kuinka ihana ihminen olenkaan.

Onpa hyvä kun kuitenkin jaksoit tämän kirjoittaa. On kuin puhuisit minusta. Myös minun miehelläni (olen itse nuori nainen) on ollut uskomattoman pitkä pinna kanssani. Hän on pakko rakastaa minua paljon, en voi ymmärtää kuinka kukaan jaksaa näin ennalta-arvaamatonta ihmistä. Joskus ajattelin, että olen maanis-depressiivinen, mutta on näissä ero. Minulla tunteet vaihtelevat päivittäin, impulsiivisuuskin on erilaista.

En haihattele pilvilinnoissa, mutta haen jatkuvaa nopeaa hyväksyntää ja mielihyvää muuten. Häpeän yhtä nopeasti tekemääni ja kaikki virheet ovat joskus tunne-elämässäni tavallaan samalla tasolla. Vaikea selittää. Mutta esimerkiksi: Ajan törkeän rattijuopumuksen ja saan siitä yhtä suuren tai jopa lamaannuttavasti pienemmän ahdistuksen kuin siitä, että varaston hiusharjan kaveriltani. Itken ja kadun ja palautan, mutta ahdistus jää. Että miksi helvetissä toimin noin, miksi?! Ap