Oletko onnellinen epätäydellisessä parisuhteessasi?

Olen onnellinen. Täydellisyyttä ei ole mielestäni olemassakaan, eikä siihen kannata edes pyrkiä. Ihmissuhteissa tärkeää on kompromissit ja toisen huomioon ottaminen. Jos itse huomioi ja ymmärtää toista, niin kummasti saa itsekin huomiota ja ymmärrystä. Totta kai tässäkin on poikkeuksia, mutta sanoisin, että perusterveiden (mieleltään ja keholtaan) ihmisten kanssa asia menee pitkälti näin.

Viimeisin suhteeni oli täydellinen, niin kauan kuin sitä kesti. En ole koskaan tuntenut oloani niin luottavaiseksi, vahvaksi ja onnelliseksi. Koin todella olevani yhdessä sielunkumppanini kanssa. Pelottaa ajatus, että kun seuraavan kerran taas seurustelen, vertaan sitä jatkuvasti siihen, mitä minulla oli ja mitä olen menettänyt.

Olen, mutta ei se poista sitä että tiettyt asiat ärsyttää silti. En silti jaksa tai jaksaisi valittaa niistä jatkuvasti sen paremmin puolisolle kuin varsinkaan muille.

Mä olen ollut huono sietämään pieniäkään epätäydellisyyksiä, mutta jossain iässä tajusin että se johtuu siitä, että en oikeasti pohjimmiiltani halua enkä kaipaa parisuhdetta, vaan olen onnellisin yksin. Siksi etsimällä etsin helposti syitä lopettaa suhde, kun totean että vaikka ei sinänsä ole mitään vikaa, niin minä vaan tykkäisin olla itsekseni. Nykyisin olen jo läksyni oppinut enkä edes lähde parisuhteisiin, kun tiedän että en vaan jaksa niin paljoa sosiaalisuutta kuin parisuhde vaatii.

Jssap:sta on toki tullut hiukan automaatti vastaus siihen ainaiseen narinaan, mutta eniten siihen kehotetaan tilanteissa joissa puolisoiden välillä ei sitä arvostusta tunnu olevan. Enkä mä ainakaan haluaisi elää tai että rakastamani ihminen kokisi elävänsä parisuhteessa jossa arvostusta tai sitä että toinen hyväksytään vikoineen päivineen ei ole, silloin minusta on parempi erota.

Ärsyttäviä asioita toisesta löytyy ja varmaan itsestänikin. Olen siinä mielessä kuin aloittaja, että mulla olisi todella korkea kynnys kirjoitella nettiin meidän asioista kritisoimismielessä. Siinä vaiheessa, kun tuntisin jo jotain vihankaltaista, eli tuntisin itseni aidosti kaltoinkohdelluksi, voisin ehkä kuvitella toimivani niin. Joten jos ihminen haukkuu puolisoaan nettiin, ollaan jo mun mielestä melkein siinä pisteessä, että ei se erokaan niin huono vaihtoehto ole.

Jos parisuhde tuntuu kovasti epätäydelliseltä, ehkä siinä ei kannata olla?

Ihmettelen, miten jotkut edes päätyvät yhteen senkaltaisten ihmisten kanssa, jotka käyvät hermoille, eivät kunnioita, eivät ole sitoutuneita, eivät osaa keskustella, eivät ilmaise rakkauttaan, eivät jaa omia arvoja ja mitä näitä nyt onkaan.

Minulla on ylipäätään ihmissuhteissa sellainen ominaisuus, että jos olen päättänyt pitäväni jostakusta, mieleni ei hevillä muutu, ja todellakin osoitan tunteeni. Mutta lähipiiriini ei sitten helpolla päästäkään.

Tämä on myös persoonallisuuskysymys. Joitakuita ärsyttää kaikki, toiset ovat erittäin leppoisia. Miksi tämä ei näkyisi myös parisuhteessa?

Sanon miehelleni usein, että hän on minulle täydellinen juuri sellaisena kuin on. Tarkoitan tällä sitä, että hyväksyn hänen huonotkin puolensa ja ne tekevät hänestä osaltaan sen ihmisen, jonka kanssa haluan olla ja jonka kanssa koen syvää yhteyttä. Vaikka välillä on ärsyttäviä päiviä, ne kuuluvat elämään. Silti mitään kiiltokuvatäydellisyyttä en haluaisi, enhän itsekään ole mitään sen kltaistakaan. Ihaninta on, kun toinen ymmärtää niitä huonoja päiviä. Se on minusta täydellistä jos jokin. Ap

Kyllä, mustakin ihmiset eroaa ulospäin hyvin keveältä vaikuttavista syistä. Toisaalta, kukaan ei ehkä voi mitata sitä miten ahdistavaa kenellekin on elää suhteessa, jossa on jotain pielessä.

Meillä on miehen kanssa pitkä ja hyvä aviolitto takana, ulospäin olemme varmasti hyvin ongelmaton ja yhteenhitsautunut pari. Mies on kiva, uskollinen ja ahkera, tekee paljon työtä ja on menestynyt siinä. Kotona hän on muuten läsnä, mutta ongelmatilanteet hän "kieltää". Olipa kyse lapsen vakavasta sairaudesta tai kouluongelmista niin "kyllä se siitä". Kaikki vastuu kodista ja lapsista jää yksin minulle. Kun mä sairastuin vakavammin, hän teki kyllä kotihommia ym niin että arki pelasi, mutta henkinen tuki on nolla. Mukavat asiat ja ilonaiheet hän jakaa mutta vaikeuksissa olen yksin.

Mä olen niin väsynyt tähän, että yksin kotona ollessani itken ääneen. Ei ole ketään, joka ymmärtäisi "koska sun mies on niin kiva, se tuo kukkiakin sulle muuten vaan". En halua tai aio erota, mutta rakkaus tuntuu kuolevan kun jään niin yksin. Keskustelu ei auta, mies ei vaan halua/osaa olla empattinen isoissa asioissa.

Olen ollut 30 vuotta saman miehen kanssa ja toivon että saan olla koko elämäni. Eihän tästä olisi näin pitkään mitään tullut jos kummatkin odottaisivat täydellisyyttä toisiltaan. Elämä on aina epätäydellistä. Välillä on hyvä päivä, välillä huono, mutta tietty tyytyväisyyden pohjavire toiseen täytyy olla, kyky rakastaa toista sellaisenaan eikä olla koko ajan miettimässä miten toisen tulisi muuttua.

Olen ollut 12 vuotta saman naisen kanssa. On hyviä hetkiä ja on huonoja hetkiä. Viimeisen 1-2 vuoden aikana on ollut enemmän huonoja kuin hyviä hetkiä, mutta en aio luovuttaa.

En ole onnelinen huomattavan epätäydellisestä "parisuhteestani", huonot puolet ovat liian huonoja. Kukaan ei toki ole kaikin puolin täydellinen, mutta ei se voi mennä niin, että vain silloin saa mitään pyytää, kun on.

Emme ole perusterveitä ruumiilta tai mieleltämme ja lisäksi molemmat olemme helposti ärsyyntyviä ja tyytymättömiä. Luulisi tässä olevan aineksia tarpeeksi eroon...

Silti olemme vakaasti yhdessä olleet jo 20 v. Ja toisin kuin useimmat, en pitäisi pettämistäkään kohdallani eron arvoisena syynä.

En tiedä, miksi tämmöinen jättipottilottovoitto on kohdalleni osunut: meillä on edelleen rakkaus ja intohimo, varmuus siitä, että toinen on juuri se oikea, jonka kanssa kuuluu olla, oli sitten helppo tai vaikea kausi menossa. Riitelemme kausittain paljonkin, mutta pystymme pyytämään ja antamaan anteeksi, katkeruutta ei jää. Ikävöimme toisiamme, jos olemme parikin päivää erossa. Se on ihmeellistä!

Up