Miltä tuntuu olla ruma ihminen?

Pahalta, surulliselta, rajoitetulta elämältä, vaikuttaa kaikkeen.

Vapaalta.

Enpä osaa siitä tehdä kummoistakaan asiaa. Piirteeni eivät ehkä ole kovinkaan kauniit – varsinkin jos epärumuuden mallina pidetään jotakin botoxoitua, parikymppistä fitness-juontajaa, jossa eletty elämä ei näy. Olen kuitenkin terve, joten ihoni on hyvä, silmäni ovat kirkkaat, hampaat ovat hyvät. Vartaloni on sopusuhtainen, normaali ikäiseni, kolme lasta synnyttäneen naisen vartalo. Pidän siitä. 

Olen älykäs, huumorintajuinen ja sivistynyt, kiinnostunut ihmisistä ja monista muista asioista. Osaan monia asioita: kieliä, arjen taitoja, osaan mm. nylkeä ahvenen, osaan laulaa. Minulla on hyvä muisti. Olen myös ilmeisesti osannut (yhdessä mieheni kanssa) toistaiseksi kasvattaa lapsia. Minulla on hyvät käytöstavat, tunnen keskeisen etiketin (pöytätavat, pukukoodit) ja osaan small talkia. Minulla on hyvä, minulle sopiva pukeutumistyyli. Ajattelen itseäni hyvännäköisenä. 

En usko, että kukaan vieras ihminen minut tavatessaan ajattelee minua rumana, tai ei ainakaan muutamaa minuuttia kauempaa. 

Toisaalta, mitä kiinnostavaa ja palkitsevaa on ihmisessä, joka ajattelee muita vain heidän ulkonäkönsä kautta? Ei mitään.  

Määrittele ruma. En usko että on olemassa sellaista naista, josta kaikki maailman ihmiset olisi sitä mieltä että se on ruma. 

Kukaan ei kiinitä mitään huomiota on kuin näkymätön kun vaikka kadulla kulkee. Mies ei ikinä kehu kauniiksi kun ei halua valehdella.