Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan valinnut tietä elää yksin ilman miestä koko loppuelämä?
Kommentit (37)
Olen ajatellut tätä valintaa useasti. Erosin henkisesti näkivaltaisesta miehestä ja kun olen palannut deittimarkkinoille, vastaan on tullut vain ei toivottuja tapauksia. Haluaisin toki tasapainoisen suhteen ja rakkautta, mutta välillä tilanne tuntuu toivottomalta. Jos päättäisin, että elän näin ja tyydyn kohtalooni, ei tartteis pettyä..
Miksi ap kysyit tästä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen varautunut siihen, että elän elämäni yksin. Toivon , että joku ihana mies joskus löytyy, mutta en laske sen varaan. Onhan se surullinen päätös, mutta en halua elää haaveissa.
Olen kokeillut monta kertaa sitä maailman tärkeimmäksi asiaksi hehkutettua asiaa, eli parisuhdetta.
Minulle ei parisuhteilu sovi.
Parisuhteessa koen olevani onnettomampi kuin mitä olen ilman parisuhdetta.
Tarvitsen erittäin paljon ykstyisyyttä, omaa rauhaa ja olen tarkka omista rajoistani.
Parisuhteessa oloni on aina jotenkin tukahdettu ja rajoitettu.
En halua olla kenenkään yhtään mikään.
Haluan olla vain oma itseni ilman mitään kompromisseja.
Olen aina ollut kiusattu, niin koulussa kuin töissäkin. Ei paljon ihmiset kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Olen kokeillut monta kertaa sitä maailman tärkeimmäksi asiaksi hehkutettua asiaa, eli parisuhdetta.
Minulle ei parisuhteilu sovi.
Parisuhteessa koen olevani onnettomampi kuin mitä olen ilman parisuhdetta.
Tarvitsen erittäin paljon ykstyisyyttä, omaa rauhaa ja olen tarkka omista rajoistani.
Parisuhteessa oloni on aina jotenkin tukahdettu ja rajoitettu.
En halua olla kenenkään yhtään mikään.
Haluan olla vain oma itseni ilman mitään kompromisseja.
Täysin samaa mieltä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen varautunut siihen, että elän elämäni yksin. Toivon , että joku ihana mies joskus löytyy, mutta en laske sen varaan. Onhan se surullinen päätös, mutta en halua elää haaveissa.
Hyvin sanottu. Mulla samat ajatukset. En jaksa enää deittailla, en jaksa tutustua siinä mielessä uusiin ihmisiin, liikaa ennakko-odotuksia, liikaa draamaa. Jos jostain ihmeen kautta elämääni tulisi mies jonka kanssa asiat menisi mukavasti yksiin, niin erittäin hieno homma. Mutta en etsi. Elämäni on sitä paitsi oikein mukavaa näinkin. Ainut mikä vielä jossain vaiheessa harmitti on se, etten todennäköisesti mene koskaan naimisiin. Ettei minulla ole koskaan aviomiestä enkä saa kokea hääpäivää. En kaipaa mitään prinsessajuhlia, mutta tuo olisi ollut minulle tärkeää. Enää ei sekään jaksa kovin paljon harmittaa. Ja olen siis nelikymppinen, eli jonkun matkaa on tätä elämää jo taivallettu.
En jaksa deittailla tai "etsiä" miestä muillakaan tavoin, koska siinä on tavallaan koko ajan ihmisten arvioitavana. Miehet mittailee päästä varpaisiin, onko riittävän kaunis tai laiha. Muilla ominaisuuksillahan ei ole merkitystä. Parempi olla yksin, niin ei tarvitse kokea sitä, ettei ikinä kelpaa kenellekään. Ja mikäs siinä, viihdyn yksin, eikä koskaan ole vapaa-ajanvietto-ongelmia tai tarvitse tehdä kompromisseja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tulee vielä joskus vastaan, aivan mahtavaa. Nyt ollut 16 vuotta ilman ja ilman epätoivoista etsintää.
Minä. Haluun vain miehiä jotka ei halua mua, enkä ollenkaan niitä jotka haluais mut. Ja jos löytäisinkin itelleni parisuhteen, mitä jos mies pettää tai hakkaa? Mitä jos joutuisin hoitaan koko kodin yksin? Myöskin muutaman kerran sydämeni särkeneenä, en enää jaksa etsiä uusia ihmisiä ja sitä tutustumisvaihetta jos kaikki sitten onkin turhaa. Ja niinku joku ylempänä sanoi, paineita ulkonäöstä ja "kelpaamisesta" en myöskään enää jaksa. Kaikki nää mun epävarmuudet saa mut vakuuttuneeksi siitä että parempi vaan pysyä ikuisesti sinkkuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä. Reilu kolmikymppinen yh. En etsi miestä lähipiirin painostuksesta huolimatta. En jaksa. Näin on ihan hyvä. Lapsen kanssa kahden.
Tämä oli vakaa aikomukseni. Pikkutyttönä harkitsin luostaria yhtenä uravaihtoehtona, mutta kasvoin siitä ulos ennen teini-ikää. Olin kuitenkin lujasti päättänyt, että miestä en koskaan vaivoikseni ota. Sitten ajauduin hieman epämääräiseen seuraan ja elämäntapaan hurjiksi nuoruusvuosikseni, joista lopulta pääsin irti tulemalla uskoon. Matkamuistoksi noista sekoiluvuosista tarttui kuitenkin mies mukaan ja olin varmaan ensimmäinen vanhoista koulukavereistani, joka meni naimisiin. Ensi vuonna meillä on 30v-hääpäivä. En siis koskaan sano ei koskaan, kun se ei näytä minulla toimivan. Se hyvä puoli sinkkuelämän tietoisessa (vaikka päätökseni ei pitänytkään) valitsemisessa oli, etten koskaan tressannut seurustelusta tai löydänkö miestä-, saanko perhettä- ajatuksista. Minulle nyt kävi näin, mutta olisin oikein hyvin viihtynyt yksinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen valinnut. Seurustelin kahdesti, nuorena vuoden, opiskeluiässä ja vähän sen jälkeen 4 vuotta. Totesin, että olen liian erakko luonne parisuhteisiin, ja olen paljon tyytyväisempi yksin. Seksintarvekin on mulle ihan tarpeeksi hyvin hoidettavissa masturboimalla. Olen nyt 42-vuotias ja viimeksi olen ollut suhteessa (ja harrastanut seksiä) 14 vuotta sitten.
Minulla ei olisi mitään parisuhdetta vastaan, mutta olen päättänyt, etten enää koskaan aio harrastaa seksiä kenenkään kanssa enkä aio enää ikinä nukkua kenenkään miehen vieressä. Näillä spekseillä tuskin tulen aseksuaalista parisuhdetta löytämään, joten olen sitten yksin. Ja mikäs siinä, viihdyn hyvin näinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kokeillut monta kertaa sitä maailman tärkeimmäksi asiaksi hehkutettua asiaa, eli parisuhdetta.
Minulle ei parisuhteilu sovi.
Parisuhteessa koen olevani onnettomampi kuin mitä olen ilman parisuhdetta.
Tarvitsen erittäin paljon ykstyisyyttä, omaa rauhaa ja olen tarkka omista rajoistani.
Parisuhteessa oloni on aina jotenkin tukahdettu ja rajoitettu.
En halua olla kenenkään yhtään mikään.
Haluan olla vain oma itseni ilman mitään kompromisseja.
Lesbo puhuu
Jos tämä on vaihtoehto, yksinelo kuulostaa todella mainiolta valinnalta:
http://www.vauva.fi/keskustelu/2639850/nainen_haluaisitko_kusta_naamalleni?changed=1471543602
Mä en varsinaisesti valinnut, mutta elämä meni näin. Kyllä se vieläkin surettaa mutta en enää jaksa hakata päätäni seinään ja pettyä miehiin. Yksin on hyvä, mutta kyllähän tähän elämään mahtuisi sellainen mukava ja kiltti mies jonka kanssa kummankin elämästä tulisi vielä nykyistäkin parempaa.
N40
Minä... Olen 38-vuotias. Sain poikani 18-vuotiaana. Erosin hänen isästään kymmenen vuotta sitten. Ihan siitä syystä, ettei minusta ole parisuhteeseen. Olen huono jakamaan arkeani toisen ihmisen kanssa. Haluan tehdä asiat omalla tavallani, ei huvita tehdä kompromisseja toisen iloksi. Tiedän, olen itsekäs.
Poika on asunut 16-vuotiaasta omillaan, halusi toiseen kaupunkiin opiskelemaan kun ei täällä "tuppukylässä" ollut mitään häntä kiinnostavia opintoja tarjolla.
Olen siis asustellut viimeiset neljä vuotta yksin ja ollut sen kymmenen vuotta ilman miestä.
Toki olen tavannut kiinnostavia miehiä, mutta en minä heistä ketään kumppaniksi asti ole halunnut. Maailma nyt sattuu olemaan pullollaan mielenkiintosia ihmisiä.
Olen onnellinen. Rakastan elämääni. Teen työtä josta olen aina haaveillut. Kotona odottaa talo joka on juuri siinä kunnossa mihin olen sen jättänyt, jos sinne päätän mennä. Aina en mene. Joskus saatan yöpyä hotellissa ihan huvin vuoksi tai tehdä jotain muuta rutiineista poikkeavaa.
Matkustelen paljon. Useimmiten olemattomalla varoitusajalla.
Jos yksinäisyys iskee, lähden harrastuksieni pariin, tapaan ystäviäni tai käyn poikani luona visiitillä. Sen jälkeen voinkin taas vetäytyä omiin oloihini. En kestäisi sitä että joku pyörisi tässä kokoajan.
Minulla oli hyvä vaimo ja me saimme hienoja lapsia. Lapset nyt aikuisia ja parisuhde loppui. Olen todella tyytyväinen, enkä pyydä tämän enempää.
Vierailija kirjoitti:
Minä. Tunnen liian monta naista jotka juoksevat epätoivoisena baareissa kaikki viikonloput, ruikuttavat random baarituttujensa perään, eivätkä muka pysty elämään omaa elämäänsä. Minä sen sijaan olen ollut jo pitkässä parisuhtessa (kahdessa itseasiassa). Aika epätodennäköistä olisi, että löytäisin miehen joka arvostaisi teatteria, taidenäyttelyitä, jonka kanssa keskustella kirjoista, joka haluaisi katsella dokumentteja jne. En pyöri missään taidepiireissä, olen vain kiinnostunut ko. asioista.
Olen ollut "sinkku" nyt 6 vuotta. En keksi mihin tarvitsisin miestä. Viikonloppuisin juoksen kaikissa kiinnostavissa menoissa, arjet menee kursseilla ja tietenkin töissä. Ymmärrän vähemmän ja vähemmän naisia jotka valittavat etteivät voi mennä sinne tai käydä tuolla kun ei ole "ketään jonka kanssa" menisi. Ihan kuin olisin jotenkin säälittävä kun menen minne haluan. Eikä se mieskään siinä mitään auttaisi. Ei niitä miehiä kiinnosta.
En voi sietää teatteria, en rumia nykytaiteen näyttelyitä, enkä humanistisia kirjoja. Enkä kyllä varmaan samoista dokumenteistakaan innostu kuin sinä.
Sen sijaan nautin veneilystä, osakesijoittamisesta, luonnossa liikkumisesta, Suomen historiasta, hiihtämisestä, pyöräilystä, yrittämisestä ja bisneksen tekemisestä.
T. M25
Minä. Tunnen liian monta naista jotka juoksevat epätoivoisena baareissa kaikki viikonloput, ruikuttavat random baarituttujensa perään, eivätkä muka pysty elämään omaa elämäänsä. Minä sen sijaan olen ollut jo pitkässä parisuhtessa (kahdessa itseasiassa). Aika epätodennäköistä olisi, että löytäisin miehen joka arvostaisi teatteria, taidenäyttelyitä, jonka kanssa keskustella kirjoista, joka haluaisi katsella dokumentteja jne. En pyöri missään taidepiireissä, olen vain kiinnostunut ko. asioista.
Olen ollut "sinkku" nyt 6 vuotta. En keksi mihin tarvitsisin miestä. Viikonloppuisin juoksen kaikissa kiinnostavissa menoissa, arjet menee kursseilla ja tietenkin töissä. Ymmärrän vähemmän ja vähemmän naisia jotka valittavat etteivät voi mennä sinne tai käydä tuolla kun ei ole "ketään jonka kanssa" menisi. Ihan kuin olisin jotenkin säälittävä kun menen minne haluan. Eikä se mieskään siinä mitään auttaisi. Ei niitä miehiä kiinnosta.