Äitini kuoli enkä taida ymmärtää sitä..

Oma äitini kuoli vuosia sitten ja vieläkin näen unia, että herää henkiin tai että on vain kadonnut ja löytyy. Isäni kuoli vastikään, hautajaiset on ensi viikolla. Ei sitä tajua vielä. Puhun koko ajan isästäni preesensissä, en menneessä aikamuodossa. Isäni on sitä mieltä että.... -tyyliin. Äitin kuolema tuli hiipumalla, isän täysin yllättäen, huolimatta isän korkeasta iästä. 

Olet shokissa. Kun kaikki virallinen hässäkkä hautajaisjärjestelyineen on ohi, tajuat viimeistään todellisuuden. Toivottavasti sulla on läheisiä ihmisiä ympärilläsi ja saat paljon tukea. Voimia! <3

Otan osaa.

Osanotot. Mun äiti kuoli myös syöpään alle 1kk sitten. Ikävä :(. Olen toisaalta turtunut ja en juuri itke. Pitkään elettiin sen paskan sairauden kanssa.

Kiitos ja osanotot muillekin läheisensä menettäneille..

Ehkä se suruaika alkaa sitten vasta hautajaisten jälkeen :(

Täällä sama tilanne, tosin äitini sairasti todella pitkään, ja ajatukseen oli jo turtunut.

Ehkä tässä on myös itse shokissa, mutta kaikille parempi näin.

Pienistä asioista huomaat. Poistat puhelinnumeron kännykästä. Ennen äidin kutomat villasukat pitää ostaa kirppikseltä.  Ei saada enää hilloja ja mehuja. Juhlahetket ovat vaikeita esim. omien lasten rippi- ja yo-juhlat, kun äiti ei ole juhlimassa mukana.

Vuosi siihen menee.

Se tulee vähän kerrallaan. Ensimmäisen puoli vuotta sitä järjestää epätoivoisesti asioita, ikäänkuin ne järjestämällä paranisi ja äiti ei olisikaan kuollut. Vaikka tietää, ettei niin ole. Sitten alkaa alistua. Siihen menee tinen puoli vuotta. Vuoden päästä alkkaa ehkä toipua.

Isä kuoli kaksi vuotta sitten. Unissani en tiedä sitä vieläkään.

Ei siitä välttämättä tule edes mitään suurta vellovaa surua, jos kuolema on ollut tiedossa jo etukäteen ja asiaa on ollut aikaa prosessoida. Oma äitini ei kuollut syöpään, mutta hänellä oli dementia ja hän oli jo poissa ennen kuin oli kuollut. Kun hän lopulta kuoli, se ensimmäinen tunne oli pikemminkin helpotus kuin mitään muuta. Ja se mitä surin, ei ollut niinkään äidin poismeno vaan se, että hänen viimeiset vuotensa menivät sellaisissa merkeissä. 

Vaikka hän "kuoli" ei hän ole lakannut olemasta, hän on edelleen olemassa. Elämä vain muuttaa muotoaan kun ruumis ei enää kykene pitämään elämää yllä.

Ja kyllä, se on hyvä paikka, se paikka on muutamien viime vuosien aikana muuttanut muotoaan paljonkin,  ja ilokseni voin todeta että erittäin hyvään suuntaan, tekemistä kuitenkin vielä riittää.

Otan osaa, äitini kuoli neljä vuotta sitten syöpään. Diagnoosista meni tasan kaksi kuukautta hänen kuolemaansa. Vaikka sitä tiesi odottaa, kuolema oli kuitenkin jotenkin epätodellinen. Kuoleman ja hautajaisten välissä oli paljon järjesteltävää (olen yh-äidin ainoa lapsi), ja tein sen jotenkin mekaanisesti. Hautajaisten ja uurnan laskun jälkeen kuoleman alkoi vasta oikein todella tajuta, ja ainakin minulla varsinainen sureminen alkoi vasta silloin. 

Ja vaikka kuolemasta on jo neljä vuotta, kyyneleet tulevat joskus vieläkin silmiin, kun ajattelen, miten äiti jonkin asian teki tai antoi jonkin kätevän neuvon.

Äitini kuoli neljä vuotta sitten enkä ole vieläkään päässyt asian yli, itken ja suren usein vieläkin. Haudalla en pysty edelleenkään käymään, koska se muistuttaa niin konkreettisesti kuolemasta. Olin 34-vuotias äitini kuollessa ja ainoa mummun lapsenlapsi 8-vuotias. Mummu oli kuollessaan 65-vuotias. Liian varhain tapahtui kaikki tämä meidän kaikkien osalta. Edelleen olisimme tarvinneet toisiamme ja ikävä on erittäin kova. Mummua ei pysty kukaan korvaamaan.

Minulla kummatkin vanhemmat ovat vielä elossa ja vaikka he ovat välillä omanlaisiansa persoonia, en silti ole vieläkään pystynyt mielessäni edes ajattelemaan millään lailla aikaa, että heitä ei enää olekaan.   Vaikka tiedän, että eivät he täällä nyt enää tolkuttomia aikoja ole.   Ikää kummallakin 70v.

Kyllähän se tietysti kesällä jossain vaiheessa mieleni hiljaiseksi veti, kun mietin pienempien lasten isompia juhlia esim; rippijuhlat,  yo-juhlat tai ammattiinvalmistujaisjuhlat, että vanhempiani ei luultavasti paikalla enää silloin ole.  Ja että kyllä sitten juhlapiiri on tosi pieni.    Kun ei meillä vanhemmilla ole mitään ystäväperheitäkään, ketä mihinkään juhliin kutsuttaisiin.   Lasten synttäreillä tms. on paikalla vain muutamia sukulaisiamme.   Eli vanhempani, miehen vanhemmat ( jos pääsevät tulemaan ), sisareni,  miehen veli vaimonsa kanssa,  miehen sisar avomiehensä kanssa,  serkkuni perheineen,  kummini.

Voimia tuleviin päiviin tämän viestiketjun aloittajalle!!

Mulla kuoli sisko n1,5v sitten ja vasta nyt olen alkanut häntä kaipaamaan ja tajuamaan koko asian. Alkuun en vain käsittänyt sitä asiaa ja sitten en yhdessä vaiheessa jaksanut ajatella sitä.