Romahduksen partaalla

Olen miettinyt avioeroa pitkään, mutta olen niin nössö ja itsetunto murskana, etten tiedä onko mitään parempaa luvassa. Haluan vieläkin ajatella, etten olisi niin paska ja vastenmielinen, mutta... on niin monia ikäviä miehen sanoja ja tekoja ja tekemättä jättämisiä joiden vuoksi moni olisi lopettanut ajat sitten... en mene kaikkiin yksityiskohtiin...

Vihaan miehen tylyä ja tympeää asennetta... vihaan sitä että minun halausyrityksiin vastataan tuuppimalla pois... jop lapsen nähden... tänä aamuna lapsikin tuuppi kättäni pois ympäriltään vaikka itse halusi kainalooni. Kysyin miksi. Koska isikin tekee niin... Minulla on omat vikani ja virheeni, mutta en halua että lapsestani tulee samanlainen. Aiemmin vihasin tällaista... tuuppimista en olisi voinut sietää, mutta minusta on tullut samanlainen. En siedä mitään... Mietin mitä kaikkea olen tehnyt ja halunnut tehdä perheen eteen... olla onnellinen, rakastaa ja olla rakastettu... mistä saan voimaa vaan lähteä? Ottaa riski että mies vie omaisuutenikin... ehkä lapsenkin... kohtelee kuin paskaa ja pelkään että maksan erossa vielä kaiken mitä minulla on... pelkään että lapsi vihaisi minua... ei minulla ole ketään sukulaisia tai ystäviä... kusipäämiehellä on näennäisesti sukua ja kavereita... jos se kääntää kaiken minua vastaan... itsekin olen syyllinen moneen asiaan... mitään apua en ole ikinä saanut mistään... lastensuojelukin välittää vain lapsesta näennäisesti... minulla ei ole naisena ja äitinä mitään arvoa... ukko vaan porskuttaa vapaana ilman mitään vastuuta... ei sitä kukaan velvoita mihinkään... minä yksin selitän kaikki omat ja miehen teot viranomaisille jos ikinä mitään kysyttävää... lasta ajattelen, että mikä hänestäkin tulee... katsoo kun minulla ja isällään ei mitään "suhdetta", mulkoillaan vaan... jos sanon mitään, mies ei vastaa tai ärähtelee... kohtelee ilmana... tuuppii minua pois tieltä... lapsikin tuuppii... erosta olen puhunut... mies ei tunnu olevan moksiskaan... sanoo ettei se minulta mitään veisi mutta ei olisi ensimmäinen valhe... pelkään että miehen lisäksi kaikki kääntyvät minua vastaan ja vievät lapsenkin... en luota kehenkään. Luottamukseni on aina petetty ja aina minusta on tehty syyllinen... aina minun pitää ymmärtää ja olla se joka hillitsee itsensä... tämä on hirveää mutta usein ajattelen että kuolisi pois niin ei tarvitsisi tapella enää mistään... kun mies solvaa ja sanoo mitä vaan en enää sano mitään. Kun se lyö minua en sano enää edes auts. Minä en provosoi. En haasta riitaa. En lähde mukaan riitaan. En puolusta itseäni... sisällä hirveä raivo mutta kävelen pää pystyssä. En itke enkä naura. Olen pystyyn kuollut... :'(