Lue keskustelun säännöt.
En ole varma haluanko perhettä ollenkaan -parisuhteen ehkä
27.07.2016 |
Ja ikä on siis noin 30, vähän päälle. Joten ei tässä loputtomiin ehdi pohtia, jos enää on edes ajankohtainen.
Nuorempana en edes miettinyt asiaa, sitten ajattelin haluavani parisuhteen mutta lapsia ei missään nimessä pitkään aikaan, jos koskaan. En vain ajatellut asiaa paljon nuorena eikä kukaan puhunut siitä suku- tai tuttavapiirissäni.
Sanoisin, että olen ollut nykyistä parisuhdettani ennen ehkä 3 kertaa rakastunut. Ongelma vain siinä, että koska olen asunut useassa maassa ja miehet joihin rakastuin olivat vähän samanlaisia, niin 3 kohdalla jommankumman olisi pitänyt muuttaa maata. Joka tapauksessa se olisin ollut minä enkä loppujen lopuksi voinut tehdä sitä, eli muuttaa elämääni niin paljon toisen ihmisen takia. Silti ainakin yhden näistä kanssa unelmoin yhteisestä elämästä, mutta hän ei tullit tarpeeksi vastaan. Toisaalta, nyt ajattelen, että suhteemme ei olisi voinut mitenkään toimia. Kuten ei tietyistä syistä johtuen kahden muunkaan kanssa, vaikka rakkautta on riittänyt läpi vuosien.
Noista viimeinen suhde alkoi kun olin 25 ja jatkui kahden mantereen välillä aika riitaisana useampia vuosia. Kunnes kaatui omaan mahdottomuuteensa.
Sen jälkeen päätin olla sinkku ja halusin jäädä lapsettomaksi sinkuksi, kun tuntui että muu tuo vain vaikeuksia ja onnettomuutta. Olen myös aina ollut hyvin itsenäinen ja rakastanut omaa vapauttani.
Sinkkuuden katkaisi suhde, josta en vieläkään tiedä tunteitani. Mies oli valtavan tosissaan ja aktiivinen ja teki mitä vain minun eteeni. Hiljalleen sitten taivuin kaiken hemmottelun alla jopa miettimään arkea yhdessä. Ja silloin hän jättikin minut, jolloin olin noin puoli vuotta aivan onneton. Päätin silloin taas laittaa miehet pois elämästäni ja toivuin.
Nyt on sitten vihdoin ihan erilainen suhde kuin koskaan aikaisemmin, vaikka tunnistan siinä kyllä samoja elementtejä mitkä olivat hyviä aikaisemmissa suhteissa ja sellaisten elementtien puuttumisen, mitkä tekivät minut onnettomaksi. En voi sanoa olevani samalla tavalla myrskyisän rakastunut kuin nuorempana, mutta koen että olen kohdannut uskomattoman hyvän miehen josta en kyllä helposti päästä irti, niin upea ja minulle sopiva on. Tekee onnelliseksi, lohduttaa, pitää huolta, naurattaa, on aina luotettava ja turvana. Voin puhua hänelle kaikesta ja olen näyttäytyy kaikki puolet persoonallisuudestani, ja hämmästyttäväälä kyllä hän silti rakastaa minua. Sanoisin että tässä suhteessa on kyse rakastamisesta ennemmin kuin rakastumisesta.
Mutta en yksinkertaisesti tiedä, mitä haluan. Pelottaa ajatus, että kohta ei ole vaihtoehtoja - jos on enää nytkään - lasten suhteen. Samalla tuntuu yllättävän vaikealta perustaa yhteinen koti yms. mikä olisi edellytys perheen perustamiselle.
Voihan olla, että tätä on enää edes turha miettiä ja ikää on jo tullut liiaksi. Mutta kun en edes tiedä mitä haluan!!!!
Rakastan itsenäisyyttä ja vapautta, en ole hyvä kotitöissä, rakastan työtäni yms.
Miten muut jotka eivät ole tienneet ovat lopuksi päättäneet?
Kommentit (7)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omituista on, että olen tällä hetkellä elämääni hyvin tyytyväinen ja onnellinen - vaikka tuntuu, että periaatteessa ei pitäisi, kun tämän ikäisenä ei ole lapsia eikä omakotitaloa. Työpaikkakin on oma yritys, niin ettei ole edes sitä kuuluisaa "vakityöpaikkaa".
En tiedä, mutta huojentavaa huomata, että en oikein itsekään tiedä haluanko saada lapsia vai en. - Toisaalta syynä voi olla myös se, että olen ollut jo hyvän aikaa sinkku ja olen aika hyvä hukkaamaan itseni kaiken -näköisiin muihin puuhiin ja aktiviteetteihin, eityisest työhöni....
Ei lasten saaminen ole minusta mikään elämässä onnistumisen mitta tai elämän (ainoa) tarkoitus. Minua myös melko usein kiusaa kun ihmiset puhuvat "lapsien teosta" ikäänkuin se nyt kaikille olisi yhtä helppoa ja vaivatonta vain tehdä lapsia. Ja olla samalla kokonaan ymmätämättä, että kaikki nyt eivät vain pysty syystä tai toisesta saamaan omia lapsia, ainakaan biologisella tavalla.
Tai sitten sellainen lokerointi, että koska olen mies, niin minun olisi viisainta jättää tällaien asa kokonaan nais(t)en päätettäväksi. Olen varmaan hieman konservatiivi kun ajattelen, että lapsi on minusta kuitenkin lähtökohtaisesti ansainnut kaksi vanhempaa. - Lapasen vanhempin (huolatjien) sukupuolella sen sijaan ei ole väljä. Ja useita kertoja olen sanonut tämänkin ennen kun lopuksi totean, että lapsia voi saada vain kahtena ajankohtana aina jonkun toisen mielestä joko liian aikaisin tai sitten liian myöhään. Siksi toivoisin, että jokainen meistä "osaisi" tuntea ja tiedostaa itse milloin on valmis haluamaan ja saamaan lapsia. - Ei sitä kukaan muukaan voi oikein päättää.
Itse luotan aika paljon myös siihen, että elämä kyllä kantaa. Toki on viisautta ja arvostettavaa, jos tai kun osaa varautua ja nähdä nenäänsä pidemmälle. Mutta toisaalta -tässä on verraten iso väli- aivan loputtomiin ei asioita voi varmistella ja käyttää elämäänsä sitten ja kun elämään. - Aika moni lapsi jäisi syntymättä jos lapsien saannin ehtona olsi vaikka pysyvä työpaikka tai omistuasunto, jossa lapselle olisi oma huone, - niin ja tietysti myös sitä ja tätä muuta.
En tiedä, mitä voisin sinulle sanoa. Lapseton parisuhde on monen objektiivisenkin mittarin mukaan paras elämäntapa ja minulle myös se ilmeinen, onnellisuutta eniten lisäävä vaihtoehto. Jos tarvitset luvan siihen, että rakennat tulevaisuutesi kahden lapsettoman aikuisen suhteen, saat siunaukseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksista! Kumma, ettei enempää keskustelua aiheuta. Niin paljon kun lukee viestejä siitä, miten ihmiset ovat niin paljon parempia ja onnellisempia kun on lapsia ja miten lapset ovat koko elämän täyttymys.
Jotenkin tuntuu, että biologisesti pitäisi saada lapsia jos se vain on mahdollista.
Muista ratkaisuista pelotellaan niin valtavasti.
Up