Onko täällä muita, jotka eivät pidä vauvavuodesta?

Lapsen ensimmäinen vuosi on hyvin tärkeä. Toivottavasti jaksat hymyillä hänelle paljon ja olla läsnä. Itse olisin voinut synnyttää suoraan 3 vuotiaan 😊

Vierailija kirjoitti:

Lapsen ensimmäinen vuosi on hyvin tärkeä. Toivottavasti jaksat hymyillä hänelle paljon ja olla läsnä. Itse olisin voinut synnyttää suoraan 3 vuotiaan 😊

Mitä mä just tohon mun aloitukseen kirjoitin?

Up

Miksi olet hankkinut lapsia, jos kerran suurin osa lapsuudesta on vastenmielistä?

Vauvavuosi oli jälkeenpäin ajatellen ihan jees, sen sijaan ikävuodet 4-7 ja 10-13 olisin voinut jättää väliin. Sen jälkeen onkin taas ollut mukavaa.

Olen lapseton juuri tuon takia.

Mä kans tykkäsin vauvavuodesta vähiten

Just kanssa haastavien lasten takia mätin vitutukseen suklaata ja makeaa ja se tapa on valitettavasti jäänyt. Nyt tarviis opetella tuosta tavasta pois, kun lapsetkin ovat isompia.

Ite tykkäisin jostain 7 vuotiaasta ja vanhemmista. Niiden kanssa voi jo tehdä oikeasti jotain. Onneksi naapurin lapset saa tarvittaessa lainaan koska tuon vauva-ajan ja vaipparuljanssin ja sitovuuden takia en lapsia aio hankkia ellei adoptoimalla saa jo vanhempaa lasta.

Vauvavuosi oli niin karmea, että päätin olla elämättä sitä ikinä uudelleen.

Mielelläni skippaisin pari ensimmäistä vuotta 😩

Mullakin oli ekat kuukaudet jotenkin tosi vaikeita, vaikka vauva on aina ollut äärihelppo siinä mielessä, ettei mitään koliikkeja ole ollut, nukkunut aina hyvin ja hetkittäin viihtyy omassakin seurassaan lelukoriaan tutkien. Ei siis panikoidu heti jos katoan viereiseen huoneeseen hakemaan kahvikupposen. Elämänmuutos vain oli niin suuri, että hetkittäin toivoin että kasvaisi jo isommaksi :D Eihän se vauvan tarvitsevuus nyt todellakaan yllätyksenä tullut, mutta oli se kyllä silti rasittavaa ajoittain varsinkin silloin kun vielä täysimetin. Nyt lapsi on 10 kk, nousee tukea vasten ja menee hirveetä kyytiä ryömien. Usein iltaisin katselen valokuvia ajoilta, kun tyttö oli pikkuinen nyytti, haikeaksi tahtoo vetää. Aloitan kohta opinnot, tyttö ehtii olla reilu vuosikas kun menee päivähoitoon. Olen päättänyt että nautin tästä vauvavuodesta ja pikkulapsiajasta vaikka väkisin, kohta se on jo niin iso ettei äidin seura kelpaa enää ollenkaan :)

Uskallan anonyymisti tunnustaa, että en pitänyt kummankaan lapsen vauvavuodesta. Tuntuu, että kaikilla muilla vauvavuodet ovat olleet niin ihania. Itse koin imetyksen vankilana. Inhosin sitä tunnetta, kun rinnat täyttyivät maidolla ja ylipäänsä sitä miten oudolta oma vartalo tuntui synnytyksen jälkeen. Itse olen aiemmin ollut melko spontaani ihminen, mutta pikkulasten kanssa pitää koko ajan olla askeleen verran edellä. Kaikki spontaanius katoaa, kun pitää koko ajan miettiä onko jollain väsy, nälkä, kakka- tai pissahätä, onko pullot ja purkit mukana, sattuuko suunnitellun tapahtuman kanssa päällekkäin päiväuni- tai ruoka-aika. Isomman lapsen kanssa on helpompaa, kun osaavat itse sanoa, jos ovat jotain vailla eikä tule katastrofia, jos aikataulu venyy.

Huh! Ei yhtään vauvaa enää meille!

 

Sana mulka: koliikkilapsen vanhempien vauvavuosi kun on yleensä erilainen kuin muilla, vaikkei koliikki koko vuotta kestäisikään. Harvoin koliikkilapsi on leppoisa ja hyvä nukkuja muutenkaan.

1-2 on myös raskas, kun kokeilunhakua ja vauhtia löytyy, muttei järkeä.

3,5-v (kun uhma ohi) - puberteetti on musta helppoa aikaa.

Halusin ehdottomasti lapsen, mutta tiesin jo etukäteen että todennäköisesti vauvavuosi tulisi olemaan minulle aivan hirveä. Tämä ongelma hoidettiin siten, että mies piti vanhempainvapaan ja minä menin töihin. Äitiysloma-aika oli tylsä, ikävä ja hirveä, vaikka eihän lapsi sinänsä ollut tai ole syypää siihen että minä koin sen ahdistavana. Nyt kun lapsi on kolmivuotias, niin elämä on helpompaa.

Vauvavuosi oli aika kamala. Vauva itsessään oli ihana ja varsin rauhallinen, suht hyväuninen tapaus, mutta synnytyksestä toipuminen oli rankkaa (tosi runsas jälkivuoto ja kohdun laskeuma) ja imetyksessä oli haasteita. Nukuin myös aika huonosti ja univelkaisena ei ollut yhtään kivaa. Kun totuit tietynlaiseen elämänrytmiin,niin vauva oppi konttaamaan tai tuli eroahdistus ja se vaikutti koko perheen uniin.. Huoh! Pyykkiä riitti ja vauvaa piti viihdyttää, mutta aika rajallinen määrä tekemistä vaikka seitsenkuisen kanssa kuitenkin on.

Puolivuotiaan kanssa elämä oli jo aika mukavaa (kun vauva alkoi nukkua yöt aika hyvin) ja yksivuotiaasta eteenpäin ihanaa. Olin kotona lapsen kanssa kunnes hän oli kaksi ja puoli ja rakastin ekan vuoden jälkeen joka hetkeä, ja lapsiperhe-elämä on muutenkin sen jälkeen ollut kivaa ja helppoa.

Toinen lapsi syntyy päivänä minä hyvänsä. Ajatus ekasta vuodesta kauhistutti vielä alkuraskaudessakin, mutta eiköhän tästä selvitä, vaikka ekana edessä onkin pitkä ja pimeä syksy. Pidän tuon puolen vuoden ja vuoden rajapyykit mielessä, eiköhän se auta, ja tiedän nyt synnytyksestä toipumisesta ja imetyksestäkin enemmän kuin silloin ekalla kerralla.