Onko ihmisiä, jotka oikeasti suhtautuvat kuolemaan rauhallisesti?

Ymmärrettävää tuntemattoman pelkoa. En juuri ole muuten itsekkään miettinyt kuin että kaikilla se on edessä. Voimia!

Minä ja mummuni. Sairastuin masennukseen järkyttävän voimakkaan ja jatkuvan kuolemanpelon vuoksi 13-vuotiaana, valvoin yöni hikoillen, vavisten kuin horkassa ja miettien kuolemaa niin, että menetin kokonaan elämäniloni. Jokaisen onnellisen hetken pilasi äkkiä tietoisuus kuolemasta ja sen väistämättömyydestä; "Miksi minä tästä tunnen iloa kun kuolen kumminkin?" Pelkäsin kuoleman tuottamaa fyysistä kipua, sen lopullisuutta, sitä mikä odottaa rajan takana, läheisten poismenoa ja lopulta itse pelkoa. En tiedä mistä se kaikki tuli, mutta noin 19-vuotiaana hiljalleen tämä kaikki hävisi ja tilalle syntyikin täysin kannatteleva, rauhallinen, hyväksyvä ja realistinen tietoisuus kuolemasta, niin omasta kuin muidenkin. Olen kyllä uskovainen tätä nykyä, sillä voi tietysti olla jotain vaikutusta asiaan. Mummuni on täysin samanlainen kuoleman suhteen, uskovainen hän tosin ei ole.

Kyllä, ei minua erikoisemmin pelota. Tietysti tiedostan suhtautumisen voivan muuttua, jos sairastuisin äkkiä vakavasti. Mutta kuolema on osa matkaa ja uskoisin sen olevan kuolevalle kaunis omalla tavallaan. Lisäksi se mahdollisuus että tietoisuus ei kuolekaan ja vaikka muuttaa muotoaan, on äärimmäisen jännittävä :)

Minä olen "selättänyt" kuoleman kaksi kertaa. Kun kivut olivat kovat, halusin kuolla.

Kuolemani olisi aiheuttanut kahdelle lapselleni suurta surua ja turvattomuutta.

Enää en pelkää kuolemaa. Ainoastaan sitä murhetta, mitä kuolemani aiheuttaisi. :)

Itseäni on auttanut kuolemanrajakokemusten lukeminen... Olen levollinen.

Kuolema on ainoa tie ulos elämästä. Joskus sekin tapahtuu.

"Tuntematonta me pelkäämme, kun katsomme kuolemaa ja pimeyttä, siinä kaikki" jotenkin näin sanoi J.K. Rowlingin hahmo Dumbledore ja hän oli mielestäni oikeassa.

Pelkään itsekin kuolemaa, koska en usko kristittyyn jumalaan, en pääse siis taivaaseen enkä helvettiin. Ei minulla ole aavistustakaan mitä tapahtuu.

Toivon että se on jotain sielunvaellusta ja synnyn sellaisena olentona  minkä ansaitsen. Mutta toisaalta, kuka on se yliolento joka päättää kuka on ansainnut minkäkin olennon uuden sielun?

Kun turvautuu Jeesukseen Kristukseen, ei ole mitään hätää kuoleman edessä.

Tupakoitsijat.

Vierailija kirjoitti:

Itse tiedostan kuoleman mahdollisuuden usein, koska olen sairas. Välillä tuntuu,että kaikkihan kuolee ja se on ok. Joskus taas tulee sellainen kauhu, että en halua missään nimessä,että elämä loppuu.

Olen kerran ollut jo kuollut. Ei se ollut niin kauheaa. Elvytys oli huomattavasti julmempi kokemus.

-m36

Pelkään kuolemista hieman, kuolema sen jälkeen on pelkkää valoa, uskon. Mutta ne viimeiset ajat fyysisessä ruumiissa. Ehkä kipuja, ahdistusta, mahdollisesti, jos kuolen nuorena, tietoa, että aiheutan murhetta lapsille ja muille läheisille. Yritän olla aktiivisesti ajattelematta, kuolema on välttämätön siirtymä, josta ei vaan tiefä oikein mutään. Paitsi sen valon :-)

Kuoleman tiedostaminen syövän tm sairauden takia pistää ihmisen pohtimaan, mihin kuoleman jälkeen päätyy. Kaikesta tutusta ja rakkaasta luopuminen mitä elämässään on tehnyt ja kokenut, vaatii käsittelyä ja valmistautumista. Ei siihen tuskin koskaan täysin valmiiksi tule, mutta asioiden järjestely auttaa pahimpaan luopumisen tuskaan ja tuntemattoman pelko ja kuoleman lopullisuus on jokaisen käsiteltävä omalla tavallaan. Paljon voimia suuren asian edessä! Se on osa elämää, vaikka onkin vaikeaa hyväksyä.

Nuorena pelkäsin kuolemaan. Nyt 38 vuotiaana odotan sitä koska en jaksa elää yksin ja ilman minkäänlaista sosaalista elämää. Minun äitini kuoli muutama vuosi sitten ja isälläni on syöpä jota ei voida leikata. Olen isälleni sanonut, että kun hän kuolee on minun aika kuolla.

Kun ei kukaan ihminen jaksa päivästä toiseen yksinäisyyttä. Päiväni menee siinä kun olen netissä ja juon olutta.