Sadepäivän ketju. Miten osasitte päättää kenen kanssa edetä parisuhteeseen?

Miehillä asia on helppo, on pakko ottaa se ryhävalas minkä sattuu saamaan tai sitten on yksin :)

Olen niin hyvä nainen, että olin menossa suhteeseen jokaisen miehen kanssa, joka vähääkään kiinnosti ja suostui suhteeseen minun kanssani. Suhteessa sitten testasin, että kuinka palvelualtis, kunnollinen, minua huomioiva ja hyvä mies on. Kun mies oli tarpeeksi palveleva, sai paikan.

Kannattaa ottaa joku, jonka jo tuntee. Tai sitten vaan valitsee sen, joka pyörii eniten mielessä, ja lähtee tutustumaan lisää.

Mun parisuhteet on aina alkaneet ystäväpohjalta.

Vierailija kirjoitti:

Olen niin hyvä nainen, että olin menossa suhteeseen jokaisen miehen kanssa, joka vähääkään kiinnosti ja suostui suhteeseen minun kanssani. Suhteessa sitten testasin, että kuinka palvelualtis, kunnollinen, minua huomioiva ja hyvä mies on. Kun mies oli tarpeeksi palveleva, sai paikan.

Ja siis ehkä ystäväni ja av nauraisivat valintaani, minua paljon vanhempi mies, ei mikään menestynyt, mutta minulle merkitsi eniten se, miten jokapäiväinen arki sujuu ja miten minua kohdellaan. Ulkoisilla seikoilla briljeeraus olisi toki mahtavaa, mutta ne eivät hiero mun jalkojani kun ne ovat väsyneet, eivätkä kannusta ja tue minua kun olen maassa jne. Jos joku nauraa miesvalintaani, niin tiedän, ettei meidän kannata olla sityen kavereita. En anna sellaiselle paskalle enää itsestäni mitään :) En halua tarvita elämääni sellaisia paskoja :)

Jos on iso peenis, se on juuri oikea sinulle.

Pimpulini kertoi sen.

Olimme ensin vain ystäviä emmekä edes tajunneet että tässä on jotain muutakin.

Kun tajusimme että tämähän on ihastusta niin se oli menoa.

Jotenkin vaan tiesin että tämä mies se on jonka kanssa haluan olla ja elää ja hän on tulevien lasteni isä.

2 viikon seurustelun jälkeen muutimme jo yhteenkin.

Nyt olemme olleet yhdessä 25 vuotta ja lapsia on 2..esikoinen on jo aikuinen ja kuopus teini.

Vierailija kirjoitti:

Takana on useita vuosia sinkkuna, sellaista aikaa johon parisuhdetta ei olisi mahtunut. Elämäntilanne alkaa olla nyt rauhallisempi, ja kivoja miehiä on alkanut pyöriä ympärillä.

Kun on monta vuotta enemmän tai vähemmän pakosta valinnut olla sinkku, tuntuu hirveän vaikealta antaa suhteelle mahdollisuus. Osaan kieltäytyä tuhannella kohteliaalla tavalla, ja kääntää flirtin neutraaliksi kommentiksi. Toisin päin hankalaa.

Ja se pahin. Mistä tietää, onko tämä nyt se oikea? Aikaisemmista suhteista on oppinut, mitä ainakaan ei etsi, mutta mikä sitten on se mitä etsii? Pitäisikö rakastua niin että jalat menevät alta vai nimenomaan ei? Onko tarpeeksi yhteisiä harrastuksia? Voisiko tuosta kivasta miehestä kuoriutua joskus väkivaltainen tai mustasukkainen?

Sitten on vielä ulkoa tulevat odotukset. Näyttääkö hän nyt siltä miltä kuuluu, onko minua pidempi, kohtelias, suvaitsevainen, urheilullinen? Mitä tädit ajattelevat, entä kaverit, miten av:lla haukuttaisiin meidät? Ollaanko tavattu "sopivalla" tavalla eikä "väärin" kuten tinderissä? Laasastelijoiden jutut voi jättää pois, ne eivät kiinnosta.

Ihan hirveää ajatella tämmöisiä, mutta kun ei kenestäkään tiedä mitään syvempää ennen kuin tutustuu, ja ennen sitä on niin helppo antaa jonkun noista syistä nousta väliin. Pitäisikö sen rakastumisen hypätä jostain ja sumentaa epäilykset? Ja voisiko päälle 30 iässä enää seota niin?

Kaikki kokemukset kehiin.

Ööö.... no itse kyllä olen aina kuvitellut, että sen seurustelun eli parisuhteen tavoitteena on nimenomaan osoittaa, että sovitaanko yhteen. Silloinhan siihen toiseen vähitellen tutustuu. Jos sovitaan yhteen niin ehkä jonakin päivänä halutaan sitoutua ihan virallisesti tai ainakin muuttaa yhteen.

Ulkoa tulevilla odotuksilla ei ainakaan omassa elämässäni ole pienintäkään merkitystä. Sillä sen sijaan on, että kemiat ovat kohdanneet ja toiseen on ihastunut eikä vain tyytynyt.

Vierailija kirjoitti:

Miehillä asia on helppo, on pakko ottaa se ryhävalas minkä sattuu saamaan tai sitten on yksin :)

Surullista, jos tuo on se malli, jonka olet saanut kotoa :-(

Oot vanhapiika ainesta.

Älä tollasia murehdi, ei ole sun murheita.

Aika omituinen kysymys, miksi ryhtyisin parisuhteeseen jos en olisi hyvin vakavasti ihastunut, ja jos olen menossa kohti rakastumista, ei siinä muut miehet enää tule mieleenkään. En osaa kuvitella tilannetta että olisi monta miestä joista miettisin kuka on paras, tai varsinkaan että miettisin mitä joku muu siitä ihastuksesta ajattelee. Se yksi vaan kun tulee vastaan ja kaikki vaan loksahtaa paikalleen, ei siinä muuta tarvita.

Mä en saanut miestä jota rakastin eniten joten jouduin tyytymään.

Minä ainakin tiesin heti kun tapasin mieheni. Ei muut aikaisemmin näin kovaa kolahtanut. Odota siis sitä oikeaa!! Tiedät kun kohtaat hänet. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Takana on useita vuosia sinkkuna, sellaista aikaa johon parisuhdetta ei olisi mahtunut. Elämäntilanne alkaa olla nyt rauhallisempi, ja kivoja miehiä on alkanut pyöriä ympärillä.

Kun on monta vuotta enemmän tai vähemmän pakosta valinnut olla sinkku, tuntuu hirveän vaikealta antaa suhteelle mahdollisuus. Osaan kieltäytyä tuhannella kohteliaalla tavalla, ja kääntää flirtin neutraaliksi kommentiksi. Toisin päin hankalaa.

Ja se pahin. Mistä tietää, onko tämä nyt se oikea? Aikaisemmista suhteista on oppinut, mitä ainakaan ei etsi, mutta mikä sitten on se mitä etsii? Pitäisikö rakastua niin että jalat menevät alta vai nimenomaan ei? Onko tarpeeksi yhteisiä harrastuksia? Voisiko tuosta kivasta miehestä kuoriutua joskus väkivaltainen tai mustasukkainen?

Sitten on vielä ulkoa tulevat odotukset. Näyttääkö hän nyt siltä miltä kuuluu, onko minua pidempi, kohtelias, suvaitsevainen, urheilullinen? Mitä tädit ajattelevat, entä kaverit, miten av:lla haukuttaisiin meidät? Ollaanko tavattu "sopivalla" tavalla eikä "väärin" kuten tinderissä? Laasastelijoiden jutut voi jättää pois, ne eivät kiinnosta.

Ihan hirveää ajatella tämmöisiä, mutta kun ei kenestäkään tiedä mitään syvempää ennen kuin tutustuu, ja ennen sitä on niin helppo antaa jonkun noista syistä nousta väliin. Pitäisikö sen rakastumisen hypätä jostain ja sumentaa epäilykset? Ja voisiko päälle 30 iässä enää seota niin?

Kaikki kokemukset kehiin.

Ööö.... no itse kyllä olen aina kuvitellut, että sen seurustelun eli parisuhteen tavoitteena on nimenomaan osoittaa, että sovitaanko yhteen. Silloinhan siihen toiseen vähitellen tutustuu. Jos sovitaan yhteen niin ehkä jonakin päivänä halutaan sitoutua ihan virallisesti tai ainakin muuttaa yhteen.

Ulkoa tulevilla odotuksilla ei ainakaan omassa elämässäni ole pienintäkään merkitystä. Sillä sen sijaan on, että kemiat ovat kohdanneet ja toiseen on ihastunut eikä vain tyytynyt.

Minä en kyllä ole koskaan ajatellut näin. Minusta parisuhde on itsessään jo sitoutumista. Se aika ennen seurustelua (oli se nyt sitten tapailua, säätämistä, kaveripohjalla hengailua tms) on sitä tutustumista, tokihan se jatkuu vielä pitkään seurustelun aloituksen jälkeenkin.

Vierailija kirjoitti:

Mistä tietää, onko tämä nyt se oikea? Aikaisemmista suhteista on oppinut, mitä ainakaan ei etsi, mutta mikä sitten on se mitä etsii? Pitäisikö rakastua niin että jalat menevät alta vai nimenomaan ei?

Minun pitää. En edes harkitse seurustelua, jos en ole todella rakastunut. En tarvitse miestä mihinkään, en ole erityisen seurallinen, en kaipaa parisuhdetta. Jos minulle edes tulee mieleen, että onkohan tämä nyt oikea minulle, se ei ole. Kun olen varma, ei tarvitse miettiä. Muita en jaksa edes tapailla.

Vierailija kirjoitti:

Aika omituinen kysymys, miksi ryhtyisin parisuhteeseen jos en olisi hyvin vakavasti ihastunut, ja jos olen menossa kohti rakastumista, ei siinä muut miehet enää tule mieleenkään. En osaa kuvitella tilannetta että olisi monta miestä joista miettisin kuka on paras, tai varsinkaan että miettisin mitä joku muu siitä ihastuksesta ajattelee. Se yksi vaan kun tulee vastaan ja kaikki vaan loksahtaa paikalleen, ei siinä muuta tarvita.

Ei ole minusta ollenkaan omituinen kysymys, jos ajattelee yhtään, millaisia ongelmia parisuhteessa ja elämässä saattaa tulla. Ei ole kyse siitä, että muut miehet olisivat mielessä ja heitä laitettaisiin paremmuusjärjestykseen, vaan siitä, että onko parisuhteella mitään edellytyksiä pidemmän päälle ja voiko sen varaan rakentaa elämäänsä. Jos esimerkiksi on toiveena lapsia, niin kyllähän siinä pitää ajatella niitä realiteettejakin, vaikka miten hyvin tuntuu loksahtavan. Kyllähän sitä voi ihastua ja rakastua ihmiseen, jonka kanssa yhteiselämä voi olla ihan mahdotonta.

Tapasin elämänkumppanini oltuani parisuhteessa kolme kertaa aiemmin. Aiemmat suhteeni kestivät puolesta kahteen vuoteen. Baarissa tavattiin ja jo heti tapaamisminuuteilla vaistosin, että tässä miehessä on potentiaalia. Juttu luisti ja nauroimme samoille asioille. Olo oli rento ja vapautunut, toisin kuin yleensä tuntemattomien seurassa. (Parilla seuraavilla treffeillä kyllä sitten jännitin hirveästi, kun halusin niin kovasti onnistua saamaan hänet seurustelukumppaniksi.) Mies ei ollut sellainen, josta kaverini olisivat pitäneet. Miehen ulkonäkö ja pukeutuminen olivat hiukan noloja. Perheenikin oli ennen mieheen tutustumista vähän epäileväinen hänen ammattinsa ja taustansa vuoksi, mutta tutustuttuaan häneen piti hänestä kovasti. Päätin olla välittämättä kavereiden "saisit paremman" -kommenteista ja pitää kiinni miehestä ja se kannatti. Olemme olleet onnellisesti yhdessä jo parikymmentä vuotta. Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, mutta arvomaailma on keskeisiltä osiltaan sama. Eivät edes uskontokäsityksemme ole yhteisiä, mutta olemme samaa mieltä siitä, mitä sopii tehdä ja mitä ei, mikä on rehellistä ja mikä ei, miten lapset kasvatetaan jne. Kai se on kohdallamme ne kuuluisat "kemiat", jotka mätsäävät.

Mä en koskaan rakastunut mieheeni, niin että olisin tajunnut sen, eräänä päivänä vaan tajusin rakastavani hyvää ystävääni eri tavalla kuin muita ystäviäni.

Olen seurustellut elämässäni kaksi kertaa ja toinen suhde jatkuu edelleen. Ekasta suhteesta tiesin heti, että tässä se on ja tapailu muuttui seurusteluksi ilman mitään miettimistä. Siinä vaiheessa kun muut kysyivät, seurustellaanko me, myönnettiin että joo taidetaan me seurustella.

Toinen suhde alkoi vähän hitaammin, mutta heti ensitapaamisesta tiesin, että haluan katsoa mitä tästä tulee. Ja parin kuukauden tapailun jälkeen oltiin jo niin rakastuneita, ettei seurustelua tarvinnut mitenkään erityisesti miettiä. Vuosia ollaan oltu jo yhdessä.

Molemmat kumppanini tunsin ennen "tapaamista" joten ihan tyhjästä ei lähdetty liikkeelle. Tunnettiin kuitenkin aika kaukaisesti, joten ystäviksi meitä ei voinut sanoa.

Uskon silti, että ihan tuntemattomastakin tietää aika nopeasti, kiinnostaako yhtään. Tapailu kannattaa muuttaa seurusteluksi vasta, kun tuntuu että se on luontevaa. Kyllä tunteet kertovat, onko se.

Vierailija kirjoitti:

Takana on useita vuosia sinkkuna, sellaista aikaa johon parisuhdetta ei olisi mahtunut. Elämäntilanne alkaa olla nyt rauhallisempi, ja kivoja miehiä on alkanut pyöriä ympärillä.

Kun on monta vuotta enemmän tai vähemmän pakosta valinnut olla sinkku, tuntuu hirveän vaikealta antaa suhteelle mahdollisuus. Osaan kieltäytyä tuhannella kohteliaalla tavalla, ja kääntää flirtin neutraaliksi kommentiksi. Toisin päin hankalaa.

Ja se pahin. Mistä tietää, onko tämä nyt se oikea? Aikaisemmista suhteista on oppinut, mitä ainakaan ei etsi, mutta mikä sitten on se mitä etsii? Pitäisikö rakastua niin että jalat menevät alta vai nimenomaan ei? Onko tarpeeksi yhteisiä harrastuksia? Voisiko tuosta kivasta miehestä kuoriutua joskus väkivaltainen tai mustasukkainen?

Sitten on vielä ulkoa tulevat odotukset. Näyttääkö hän nyt siltä miltä kuuluu, onko minua pidempi, kohtelias, suvaitsevainen, urheilullinen? Mitä tädit ajattelevat, entä kaverit, miten av:lla haukuttaisiin meidät? Ollaanko tavattu "sopivalla" tavalla eikä "väärin" kuten tinderissä? Laasastelijoiden jutut voi jättää pois, ne eivät kiinnosta.

Ihan hirveää ajatella tämmöisiä, mutta kun ei kenestäkään tiedä mitään syvempää ennen kuin tutustuu, ja ennen sitä on niin helppo antaa jonkun noista syistä nousta väliin. Pitäisikö sen rakastumisen hypätä jostain ja sumentaa epäilykset? Ja voisiko päälle 30 iässä enää seota niin?

Kaikki kokemukset kehiin.

Hih, ei tarvitse Laasasen juttuja toistaa, itse osoitit puolet niistä todeksi aloituksessasi.