Miksi ihminen ajautuu viiltelemään itseään?

Kertoisin, mutten muista oikein mitään siitä, miksi siihen ryhdyin. Kehossani on hyvinkin satakunta arpea. Tuota aikaa leimasi se, ettei mulla oikein ollut koskaan mitään oloa. En tuntenut yhtään mitään, enkä tuntenut olevani edes omassa kehossani. Kaikki tuntui epätodelliselta. Mulla oli outoja harhaluuloja ja näin harhojakin välillä. Yritin ehkä noin kolmisen kertaa kaiketi saada itseni tuntemaan edes jotain viiltelemällä. En ole varma, kun en muista. Itsemurhaakin yritin kahdesti. En muista siitäkään oikein mitään. Olin siis päästäni hyvin sekaisin. Mielisairas. Hain fyysistä kipua. En varmaan viillellyt sen enempää kun se ei sattunut tarpeeksi. Aiheutin siis aika huomattavat jäljet joka "sessiossa".

Eiköhän viiltelijä ole aika häpeissään viiltelemisen takia. Mäkin häpeän arpiani, kun tiedän, mitä niistä ajatellaan.

Itse olen muuten toipumassa hyvää vauhtia. Ei pidä luovuttaa. Tulevaisuudesta ei koskaan tiedä. Mä tulen aina olemaan sairas, mutta nyt sairaus ei enää pitele mua niin tiukasti otteessaan.

Toivottavasti tämä avasi jotain.

Viiltelijä haluaa huomiota vaikka kieltääkin sen. Jos pelkkä kivun/epämukavuuden tunne riittäisi, niin saman asian ajaisi vaikka kunnon rääkkilenkkiö.

Minua on pahoinpideltiin ihan fyysisesti koko lapsuus. Sadismia, sanoi myöhempi terapeuttini. Ja ihan pienestä pitäen on uhattu tappaa. Siinä kasvaa niin vinoon koko persoona, etten pysty sanoilla selittämään.

PAHA OLO. Niin minäkin vastaan, jos joku kysyy, miksi viiltelin.

Luin joskus asiasta englanniksi tutkimuksen jonka mukaan ahdistuneena ja äärimmäisessä tuskaisessa pahassa olossa ihmisen verenpaine nousee. Ihon rikkominen laskee verenpainetta. Näin ollen tässä voisi selitys miksi niin monet ahdistuneet viiltelee. Vaikka jokaisella on omat syynsä niin alitajuntaisesti sama luonnolinen tarve laskea verenpainetta aiheuttaa asian.

Vierailija kirjoitti:

Viiltelijä haluaa huomiota vaikka kieltääkin sen. Jos pelkkä kivun/epämukavuuden tunne riittäisi, niin saman asian ajaisi vaikka kunnon rääkkilenkkiö.

Entä jos ei kertakaikkiaan edes ole ihmisiä, joilta edes teoreettisesti voisi saada huomiota itseään vahingoittamalla? Olen tuo kakkonen. Kyllä, olen juossut jalkani rikki useaan otteeseen, aika pahastikin, nähnyt nälkää yms. Lopulta päädyin satuttamaan itseäni tavoilla, joista jäi mustelmia, muttei pysyviä merkkejä. Sairastaessani tuppaan eristämään itseni muista kun menen niin vainoharhaiseksi.

Totta kai joku saattaa hakea huomiota, mutta jokainen tapaus on erilainen.

Vitonen korjaa. Olen ykkönen, en kakkonen.

Ei ole tullut vielä mieleenkään itseäni viillellä, mutta ahdistuneena voin kuvitella, että sellainen saattaisi hetkeksi ohjata ajatuksia toisaalle vieläkin ikävämmästä henkisestä kivusta ja ymmärrystä löytyy nykyään viiltelijöillekin, vaikka aiemmin olin lähinnä "WTF" aihetta miettiessä.

Huomion hakuisuutta. Ehkä tuo tyyppi ei ole niin suuressa itsemurhavaarassa mutta hoidon tarpeessa.

Vierailija kirjoitti:

Luin joskus asiasta englanniksi tutkimuksen jonka mukaan ahdistuneena ja äärimmäisessä tuskaisessa pahassa olossa ihmisen verenpaine nousee. Ihon rikkominen laskee verenpainetta. Näin ollen tässä voisi selitys miksi niin monet ahdistuneet viiltelee. Vaikka jokaisella on omat syynsä niin alitajuntaisesti sama luonnolinen tarve laskea verenpainetta aiheuttaa asian.

Verenpaineteoriaa en ole kuullut mutta sen sijaan viiltely vapauttaa sellaisia "mielihyvähormoneja", jotka helpottavat ahdistusta.

Huomiota en ainakaan itse ole hakenut, koska satutan itseäni tavoilla, joista ei jää pysyviä jälkiä ja ne tilapäiset jäljet teen paikkoihin, joista eivät näy. Joskus mikään muu ei vaan saa ahdistusta helpottamaan. Viimeisimmästä kerrasta on kohta vuosi, mutta tuska oli silloin niin suuri että pelkäsin tulevani hulluksi ja/tai tappavani itseni ellen saa sitä helpottumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viiltelijä haluaa huomiota vaikka kieltääkin sen. Jos pelkkä kivun/epämukavuuden tunne riittäisi, niin saman asian ajaisi vaikka kunnon rääkkilenkkiö.

Entä jos ei kertakaikkiaan edes ole ihmisiä, joilta edes teoreettisesti voisi saada huomiota itseään vahingoittamalla? Olen tuo kakkonen. Kyllä, olen juossut jalkani rikki useaan otteeseen, aika pahastikin, nähnyt nälkää yms. Lopulta päädyin satuttamaan itseäni tavoilla, joista jäi mustelmia, muttei pysyviä merkkejä. Sairastaessani tuppaan eristämään itseni muista kun menen niin vainoharhaiseksi.

Totta kai joku saattaa hakea huomiota, mutta jokainen tapaus on erilainen.

Myötätuntoni, kirjoitit kauniin rehellisesti! Voi hyvin!

Vierailija kirjoitti:

Selitykseksi ei riitä, että koska on paha olla. Eivät kaikki ajaudu viiltelemään itseään vaikka vähän vituttaisikin. Onko viiltelijä ylpeä omasta viiltelemisestään?

Mä vähän luulen, että sulle ei selitykseksi riitä mikään muu, kuin etukäteen haluamasi vastaus. Joten jatka vain oletuksiesi tekemistä.

Olen viillellyt joskus, ja myöhemmin vielä sivaltelin viivottimella kipeitä mustelmia käsivarsiin, mutta en ole siitä tai sen syistä sinulle selityksiä velkaa. :)

En muista/osaa enää nykyään sanoa miksi olen joskus viillellyt. Kai mulla oli sillon niin sietämättömän paha olla. Nykyään lääkitys auttaa pahimpaan tuskaan niin ei tule enää viilleltyä vaikka masentunut edelleen olenkin.

Viiltelyyn ajava paha olo on hiukan eri asia kuin että vaan vähän vituttaisi. Tiedät sitten kun koet sen.

Itsellä oli usein tunne että en pysty kontrolloimaan omaa elämääni. Viiltely helpotti oloa. Olin sen hetken "täysin konttollissa" kivuistani. Henkinen kipu väistyy hetkeksi sen fyysisen tieltä.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli usein tunne että en pysty kontrolloimaan omaa elämääni. Viiltely helpotti oloa. Olin sen hetken "täysin konttollissa" kivuistani. Henkinen kipu väistyy hetkeksi sen fyysisen tieltä.

Kontrollissa*

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viiltelijä haluaa huomiota vaikka kieltääkin sen. Jos pelkkä kivun/epämukavuuden tunne riittäisi, niin saman asian ajaisi vaikka kunnon rääkkilenkkiö.

Entä jos ei kertakaikkiaan edes ole ihmisiä, joilta edes teoreettisesti voisi saada huomiota itseään vahingoittamalla? Olen tuo kakkonen. Kyllä, olen juossut jalkani rikki useaan otteeseen, aika pahastikin, nähnyt nälkää yms. Lopulta päädyin satuttamaan itseäni tavoilla, joista jäi mustelmia, muttei pysyviä merkkejä. Sairastaessani tuppaan eristämään itseni muista kun menen niin vainoharhaiseksi.

Totta kai joku saattaa hakea huomiota, mutta jokainen tapaus on erilainen.

Myötätuntoni, kirjoitit kauniin rehellisesti! Voi hyvin!

Kiitos. :) Olen onneksi voinut paremmin jo joitain vuosia. Pidän aika ihmeenä, että pääsin ylös siitä pahimmasta kurimuksesta. Henki olisi hyvin voinut mennä. Toivoa on aina, vaikkei siltä tuntuisi.

Korjaan vielä uudestaan, että olen tosiaan ykkönen ja vitonen.

En ole viillellyt, mutta lyönyt, repinyt ja raapinut itseäni. Kun paha olo ja ahdistus kasvaa sisällä tarpeeks suureksi, pakko siirtää sitä fyysiseksi. Sairastahan se on, mutta se helpottaa oloa. Saatan esim hakata päätäni seinään muutaman kerran ja sitten pystyn taas hetken elämään normaalisti ja kontrollissa...

Kun ihmisellä on niin paha olla, että ainoastaan kuolema tuntuu lohdulliselta ajatukselta, viiltely tuntuu edes joltakin. Tunsin olevani hengissä, tunsin olevani "niskan päällä", tunsin itseni ihmiseksi, kun näin kuinka veri valuu noroina pitkin käsivarsia, jalkoja, vatsaa.

En ole viillellyt enää vuosikausiin, arvet jäivät kuitenkin muistuttamaan minua niistä ajoista.

Tällä hetkellä olen taas masennuksen partaalla, ja myönnän hetkittäin ajattelevani itseni viiltelyä. En ole kuitenkaan tehnyt sitä. Ja toivottavasti tilanne ei menekään siihen enää ikinä.

Kipu on kivaa, jos sitä voi hallita. Treenikaverin mukaan tuntuu lopulta vaan hyvältä, kun tarpeeksi lyödään nyrkillä päähän.