Sinä aikuinen ihminen, joka treffaillessa lämpenet hitaasti: kertoisitko lisää?

Mitä tässä tarkoitetaan hitaasti lämpiämisellä? Mä olen huomannut että tosi moni alkaa puhua ihastumisesta ja tykkäämisestä jo ennen kuin on edes tavattu (näin nettitreffien aikakautena aika tavallista), mä en todellakaan lämpene sellaiselle. Ja joo, mulla on kaksi lasta enkä todellakaan esittele niille ketä tahansa, ainakaan jollain tavalla erityisenä ihmisenä. En halua muuttaa yhteen kenenkään kanssa niin kauan kuin lapset asuvat kotona, koska en halua altistaa heitä uudelle erolle (kun en onnistunut heidän isänsä kanssa, ihan yhtä hyvin voin epäonnistua seuraavankin kumppanin kanssa). Mielelläni teen aikaa tapaamiselle lapsettomina viikkoina, käyn minilomilla viikonloppuisin jne mutta arkeen en ketään halua kumppaniksi sottaa. Olenko hitaasti lämpiävä?

Tuo on varmaan ihan vaan luonteesta kiinni, missä ajassa joku lämpenee tai lämpeneekö ollenkaan. Mä olen sellainen, että jos joku vie jalat alta, niin lämpenen vaikka samana iltana, mutta muussa tapauksessa pitää vähän katsastella, millainen toinen on. Toisaalta en tuhlaa aikaani toiseen, jos ei aiheuta mitään kemiaa aika nopeasti. Olen nainen.

Mikä on oma syysi sille, että haluat edetä nopeasti? Kärsimättömyys, elämäntilanne, menneisyyden traumat?

Itse vähän pelkään ihastumista, vaikka olisin valmis parisuhteeseen. Pelkään sitä että juttu ei syystä tai toisesta kestäkkään ja sydän särkyy taas, jonka jälkeen kestää kauan toipua.

Olen itsekin hyvin hitaasti lämpiävää sorttia ja ahdistuin jo lukiessani ap:n viestiä. Mielestäni ap:n ei kannata jatkaa suhdetta. Toisen luonnetta ei vain voi muuttaa.

Tässä pientä esimerkkä omasta suhdehistoriastani:

Mies Nr. 1: Tunsimme työkavereina n. vuoden, ennenkuin kävimme ensimmäistä kertaa yhdessä kahvilla (työpaikan kahvilassa, muita ihmisiä ympärillä). Suhde oli hyvin onnellinen ja päättyi minun muuttooni ulkomaille.

Mies Nr.2: Tunsimme etäisesti jo ennestään, mutta tutustuimme vasta työn kautta. Ihastuin epätavallisen nopeasti, mutten uskaltanut edetä asiassa. Tiemme erosivat ja kokosin lähes vuoden rohkeutta ottaa häneen yhteyttä. Kirjoitin hänelle viestin "Mitä kuuluu? olisi kiva joskus taas nähdä." Mies vastasi kuin riivattu kieltäen minulta kaiken yhteydenpidon ja ilmoittaen, ettei ole etsimässä seksiseuraa.

Mies Nr. 3: Olimme kavereita n. puoli vuotta, ennen ensimmäistä suudelmaa. Sänkyyn menimme siitä sen n. pari kuukautta myöhemmin. Muutaman vuoden kuluttua menimme naimisiin.

Jos nyt jäisin jostain syystä yksin, niin pysyisin varmasti sinkkuna enkä usklaitaisi lähestyä enää ketään. (johtuen varmaan osaksi miehestä  nr. 2).

Ne käy muutenkin hitaalla! Kyllä normaalit ihmiset osaa sanoa, että voidaan esim. treffailla/seukkailla, mutta en halua muuttaa yhteen nyt/ikinä jne. Että en kyllä jäisi odottamaan mitään "lämpenemistä"!

Haluan että suhteeseen lähdetään vasta kun ollaan tutustuttu. Ehkäisee pettymyksiä, riitoja ja pahaa mieltä. En myöskään ole riippuvainen parisuhteista. Haluan myös että kotini on oikea koti, eli siellä on oikeus olla rennosti oma itsensä. En voisi muuttaa vieraan kanssa yhteen.

Nyt on menossa juttu yhtä hitaan miehen kanssa. Saa nähdä mitä tästä tulee.

Mä olen hitaasti etenevän kumppani. Pitää vaan osata ajatella, että se nopeus ja vauhti, joka mulle olis luontaista, ei kuitenkaan ole mikään yleismaailmallisesti paras ja ainoa vaihtoehto toimia. Myös hitaasti ja varovasti etenemällä voidaan ennen pitkää päästä samaan lopputulokseen... ja ehkä matka on ollut kivempi?

No, jos siinä ventovieraan kanssa tapaa niin meneehän siinä useampi kuukausi ennenkuin edes tuntee ihmistä. Parisuhde ei ole muutenkaan nykyään mikään ihanne tai tavoitetila kaikille, siinä on merkittävän paljon miinuspuolia. Kyllä itselläni ainakain menee monta kuukautta ennenkuin tiedän, haluanko suhteen ja siitä eteenpäin ainakin 2-4 vuotta, että suostunko asumaan yhdessä. Yksin asuminen on kuitenkin lähes kaikin puolin parempaa ja ihanempaa ainakin itselle. Ja olen siis nainen. Ehkä tämä selittää jotain.

Minua ahdistaa jo sana eteneminen. Moni tuntuu tavoittelevan tilannetta, jossa mahdollisimman nopeassa tahdissa tutustutaan toiseen, otetaan ehkä yhteinen pankkilaina puolen vuoden sisällä tapaamisesta ja hankitaan lapset suunnilleen saman tien.

Kykenen tuntemaan seksuaalista halua, kumppanuutta, ystävyyttä, rakkautta, ihastumista ja romanttisia tunteita. En halua silti suhteeni "etenevän" yhtään mihinkään. Tarvitsen oman kodin, tilaa ja rauhaa. Lapsia en halua tai sotkea raha-asioita ihmissuhteisiini.

Yhtä yksinhuoltajaisää olen tapaillut puolisen vuotta. Hänellä on vain joka toinen viikonloppu lapsivapaata, kun lapset matkustavat mummolaan.

Joskus olemme  tuolloin viettäneet koko viikonlopun yhdessä, mutta on myös sellaisia kertoja, että hän ei ole halunnut tavata ollenkaan, vaan on mieluummin mennyt harrastamaan ja nähnyt kavereitaan. Tällaisen olen herkästi taipuvainen tulkitsemaan niin, että toinen ei ole oikeasti kiinnostunut. 

Itse olen viimeksi tapaillut miehiä niin, että kummallakaan osapuolella ei ole ollut lapsia tai muitakaan velvoitteita (opiskeluaikana), ja olen tottunut siihen että nähdään jo alkuvaiheessakin joka päivä tai vähintään useamman kerran viikossa. Kun tapasin tämän miehen, ymmärsin tietenkin, ettei tapailu tulisi koskaan olemaan noin tiivistä. Mies suojelee lapsiaan ja olen siitä täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta tuntuu pahalta että olen joskus myös harrastusta ja kavereita kauempana tärkeysjärjestyksessä. Toisaalta, onhan se tärkeää olla harrastus ja kavereita. Ehkä mies on vain järkevä, kun ei jätä kaikkea muuta elämäänsä ja kaavoita sitä yksinomaan minun käyttööni? Silti en voi kieltää etteikö tuntuisi siltä, että hänellä täytyy olla aika laimeat tunteet minua kohtaan.

Toisaalta olen aika hyvä ihmistuntija, ja se yhteys, mitä koen tämän miehen kanssa, ei mitenkään voi olla täysin yksipuolista. Ja on hän niin sanonutkin. Hän on jakanut kanssani asioita, joita on kertonut vain parhaalle ystävälleen, ja on välillä huolissaan siitä, kestänkö harvaa tapailuväliä. Kaikin tavoin minusta kuitenkin tuntuu siltä, että hän välittää hyvin paljonkin. Silti rakkaudesta ja rakastamisesta ei ole vielä puhuttu, ja se on minunkin tapaistani että siihen mennään vasta pidemmän ajan kuluttua ja tilanteen ollessa sellainen, ettei se ole enää kummallekaan muutenkaan epäselvää.

Kuitenkin tilanne on kannaltani aika raskas, koska on muita miehiä, jotka pommittavat treffipyynnöillä ja joista yksi on ihan kiinnostavakin. Jos tämä tapailemani mies oikeasti haluaisi minut, ei muilla olisi mitään mahdollisuuksia - niin varma olen omista tunteistani häntä kohtaan. Mutta juuri siksi että tunteeni ovat niin voimakkaita, olen myös peloissani. Jos annan niiden vain entisestään syventyä ja jään pitkäksi aikaa odottamaan että miehenkin tunteet kehittyisivät samalle tasolle, tulen olemaan hyvin vaikeassa tilanteessa jos hän lopulta toteaakin haluavansa olla vain ystäviä.

ap

Olen kokenut niin monta pettymystä että enää en lähde täysillä suhteeseen. Kaikkein parasta kun en enää tapaile ketään. Ei tule sydänrusuja. Niitä on ollut tarpeeksi paljon.

Minä olen ns. hitaasti lämpiävä mutta en silti jaksaisi harvaa tapailuväliä. Minun hidas lämpiämiseni tarkoittaa sitä, että haluan tapailla aika kauan ennen mitään puhetta yhteen muuttamisesta tms.

Nykyinen parinmuodostus on niin omituista! Oikein ahdistaa ap:n teksti.

Ennen suhde muodostui siksi, kun joku ihminen veti puoleensa ja syntyi säpinää, ihastuttiin ja muodostettiin suhde. Nykyisin ilmeisesti ihmiset koittavat väkisin vääntää ihastusta ja suhdetta random-ihmisten kanssa vain siksi että kumpikin etsii suhdetta. Ei ihme jos joku lämpiää hitaasti. Kai lämpiää, jos toinen ei sytytä.

Aloittajalle, minkä ikäisiä nuo tapailemasi miehen lapset ovat?

Vierailija kirjoitti:

Mikä on oma syysi sille, että haluat edetä nopeasti? Kärsimättömyys, elämäntilanne, menneisyyden traumat?

Ei minun tarvitse saada edetä nopeasti.

Ehkä ongelmani on enemmän siinä, että mies on kerran tapailun alkupuolella sanonut näkevänsä minut ehkä enemmän ystävänä. Kuitenkin hän vastasi kieltävästi, kun kysyin haluaako hän siis, että jatketaan pelkästään kaveripohjalta. Olen tulkinnut, että ehkä oma etenemisvauhtini ja odotukseni olivat alussa hänelle liikaa. Ehkä hän halusi tilaa ja aikaa tutustua minuun rauhassa? Ehkä rakkaussuhteen mahdollisuus voisi edelleen olla olemassa, jos sen annettaisiin kehittyä ilman paineita. Ja tämähän kyllä sopii minulle, nyt kun olen tajunnut että tällaisiakin ihmisiä on. Olen niin kiinnostunut hänestä, että olen valmis vaikka vähän kärsimäänkin - tai vaikka paljonkin, antaakseni meille mahdollisuuden onnistua. (Mies myös kyseli ensitapaamisella, olenko kärsivällinen, olenko ymmärtäväinen, jne., ja minä mietin miksi nuo asiat ovat hänelle niin tärkeitä..)

Ainoa mitä mietin on se, olenko kuitenkin mahdollisesti käsittänyt tilanteen ihan väärin. Entä jos meillä miehen mielestä onkin ihan vain ystävyyssuhde tässä tekeillä, ja minä näen paljon vaivaa sietääkseni epämääräisyyttä ja antaakseni aikaa rakkaudelle.. :/ Ja toisaalta, jos oletetaan että en tässä turhaan yritä jaksaa, niin kuinka kauan kannattaa jaksaa? Vuosi? Pari vuotta? Kymmenen vuotta olisi ainakin minun iässäni jo ihan liikaa. Raja pitää vetää johonkin, ja minun pitää se vetää tietoisesti ja merkitä vaikka kalenteriin, että muistan myös noudattaa sitä. Muuten on riski, että koko loppuelämäni menee haaveillessa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalle, minkä ikäisiä nuo tapailemasi miehen lapset ovat?

11 ja 12

ap

Kannattaa mennä itseensä ja miettiä, että miksi antaa jollekin miehelle noin ison päätäntävallan omasta onnellisuudestaan. Ihmissuhde on kahden kauppa ja jos joku ei osaisi 6 kk jälkeen vielä päättää, että onko kiinnostunut minusta vai ei niin tekisin itse päätöksen lähtemällä tuosta tilanteesta.

Käy treffeillä toisen kiinnostavan miehen kanssa. Mies jahkailee ja sinä olet sinkku, joten voit hyvin katsella enemmän ympärillesi. Niin varmaan mieskin tekee, koska ei ole valmis sitoutumaan.

Vierailija kirjoitti:

Nykyinen parinmuodostus on niin omituista! Oikein ahdistaa ap:n teksti.

Ennen suhde muodostui siksi, kun joku ihminen veti puoleensa ja syntyi säpinää, ihastuttiin ja muodostettiin suhde. Nykyisin ilmeisesti ihmiset koittavat väkisin vääntää ihastusta ja suhdetta random-ihmisten kanssa vain siksi että kumpikin etsii suhdetta. Ei ihme jos joku lämpiää hitaasti. Kai lämpiää, jos toinen ei sytytä.

Olisi epärealistista odottaa, että omasta luonnollisesta elämänpiiristä (monilla kai lähinnä työpaikka + harrastukset) löytyisi kaikissa elämäntilanteissa sellainen molemminpuolisesti sytyttävä tapaus, joka olisi vielä sopivasti vapaakin.

Baareissa ja muissa iskupaikoissa osa ei tykkää käydä, kuulun itse tähän joukkoon. En löytäisi niistä itselleni sopivaa kumppania kuitenkaan. Siksi pitää turvautua keinotekoisempiin tapoihin, ja kun niitä hyödyntää niin edessä on myös joukko kaikenlaisia ongelmia, kuten juuri tämä syttyminen. 

Jotkut odottavat, että sukkien pitää pyöriä jaloissa ensimmäisellä tai toisella tapaamisella. Minun mielestäni se on aivan huikean epärealistista. Jos mietin omia nuoruuden "luonnollisia" ihastuksiani ja sitä, mitä noista ihmisistä ajattelin kun tapasin heidät ensimmäisen kerran, niin on selvää että ainakaan omalla kohdallani ei tosiaan se syttyminen tapahdu tuolla tavalla välittömästi. Kerran on käynyt niinkin, mutta ei meistä paria tullut ja hyvä niin. Yhden kohdalla olen vasta vuosien jälkeen tajunnut, kuinka ihmeellisen ihana se toinen ihminen onkaan. Ja tälle välille mahtuu kaikenlaisia versioita nopeammista ja hitaammista ihastumisista, eikä se nopeus korreloi millään tavalla sen kanssa, kuka heistä on minulle sopivin kumppani.

ap