Lue keskustelun säännöt.
Elämä alkaa helpottamaan, vaikka olo ei
17.06.2016 |
Olen ollut kaksi viikkoa yksin, kun aviomies lähti minulle kertomatta vankilaan. Oli aika shokki ja sain kuulla tiedon vasta mieheni kaverilta, kun itse soittelin asiasta.
Töissä ollut vaikeaa, tosin onneksi työkaverit ovat aivan ihania ja kannustavia. En ole halunnut pitää kehenkään työyhteisön ulkopuolella olevaan ihmiseen mitään yhteyttä. Tosin muutamalle tärkeälle soitin ja kerroin tilanteesta, he kyllä ymmärtävät, miksi en jaksa kauheasti olla sosiaalinen.
Kämppä on ihan kamalassa kunnossa. Tosin tänään sain jopa tiskit tiskattua ja vaihdettua petivaatteet. Sainpa jopa vietyä jätesäkillisen roskia pois. Ruoka ei ole maistunut, olen syönyt vain sen mitä on ollut pakko. Jos jotain positiivista, niin eipä ole alkoholi eikä tupakkakaan maistunut.
Ainoa asia, jonka takia olen jaksanut nousta ylös, on ollut meidän koira. Ja tänään oli ensimmäisen kerran sellainen olo, että ei maailma tähän kaadu.
Sanotaan, että avioliitossa on ylä- ja alamäkiä. Nyt minusta tuntuu, että tämä oli niin iso alamäki, etten tiedä, kannattaako enää nousta tästä yhdessä ylös. En ole kuullut miehestäni mitään. Jos en tule seuraavaan kuukauteen mitään kuulemaankaan, niin tulkitsen, että vankireissu oli miehen tapa jättää minut. Itse olen pari s-postia laittanut hänelle samana iltana kun kuulin tapahtuneesta.
Aika ristiriitainen olo.
Kommentit (3)
Tiedätkö syyn, miksi hän on vankilassa? Onko tutkintavankeus vai tuomio? Sehän voi olla yhtä yllätys miehellesi, kuin sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyseessä oli sakon muuntorangaistus. Olin tietoinen tästä sakosta ja luulin, että se oli maksettu. Olin jopa antanut puolet rahoista, että se saatiin maksetuksi. Tiedä sitten, mihin ne sataset on kadonnut. Mieheni on kirkkain silmin koko ajan sanonut, että sakko oli hoidettu, joten en epäillyt asiaa.
Vaikka olen tehnyt päätöksen, että yhteiselomme oli tässä, jos mies ei edes kirjoita minulle, niin silti jokin minussa haluaa uskoa, että ei liitto voi olla tässä. Emmekä siis ole sanoneet "tahdon" papin läsnäollessa, vaan tuomarin. Jotenkin minussa vain elää ajatus avioliiton sitovuudesta, vaikka omat vanhempanikin ovat eronneet.
Toisaalta miksi olla avioliitossa sellaisen kanssa, joka ei voi minulle puhua edes siitä, että lähtee istumaan. Vieläpä olla aivan ihana ja mahtava loppuun saakka. Esittää, että kaikki on loistavasti, vaikka selkeästi ei ollut. En olisi ikinä uskonut tämmöistä enää tässä vaiheessa parisuhdettamme.
Eilen viikkasin kuivuneet pyykit, jotka olivat jo pari viikkoa olleet kuivat. Ja aloin itkemään, kun laitoin miehen vaatteet kaappiin. Nytkin alkaa itkettämään, kun kirjoitan tätä.
Ap