Olenko ruikuttaja?

Minulla oli tosi rankka lapsuus, sairaudesta johtuvaa kiusaamista ensimmäisestä koulupäivästä lukion ensimmäiseen luokkaan asti; syömishäiriö; toisen vanhemman kuolema kun olin 14; tilanteita joissa jouduin niin vaarallisiin tilanteisiin että en osaa edes kertoa sekä pahoinpitely jonka vuoksi vietin kaksi viikkoa sairaalassa. Kaikki tämä sotki päätäni sen verran, että nyt kolmekymppisenä aikuisena en osaa toimia oikeassa maailmassa ja vietän aikani sairaslomalla kotona voiden huonosti. En ole koskaan puhunut näistä asioista kellekkään, sillä ajattelin sen olevan turhaa hölötystä.

Nyt kuitenkin minut on ohjattu terapeutille. Olen ollut psykiatrisen sairaanhoidon piirissä n. Vuoden ennen tätä. Terapeutille kertoessani joitakin lapsuuden traumoja saan tietynlaista helpotusta, kun vihdoin joku tietää, mutta tapaamisen jälkeen päähäni pulpahtaa ajatus että olen vain turhan ruikuttaja. Muilla on oikeasti asiat huonommin ja tiedän sen. En halua vähätellä omaa oloani, koska uskokaa tai älkää, tässä on paljon käsiteltävänä. En kuitenkaan halua valua tilanteeseen jossa olen kaikesta valittava ja kaikesta ahdistuva Ross Geller. En halua että lapsuuteni asiat määrittävät minua sen enempää kuin ne tähän asti ovat, nyt kun keskustelen asiasta. Voin "aivan hyvin" viimeiset 20 vuotta, mutta kun kerran terapiaan jouduin, päätin purkaa kaiken ulos. Tämä purkaminen taas aiheuttaa sitä, että muistan monenlaisia asioita jotka taas vuorostaan aiheuttavat minulle entistä enemmän ahdistusta. Tämän vuoksi olenkin sairaslomalla tällä hetkellä, kaikki tuntuu väärältä. Mieheni ei täysin ymmärrä miksi olen näin hajalla. Itse en haluaisi vain joutua tilanteeseen, jossa elämäni perusta on lapsuudessa koetut vääryydet ja niiden aiheuttama tuska, mutta voiko sellaista edes välttää?

Anteeksi tämä sekava selitys, mutta tiivistettynä: en tiedä olenko turhanpäiväinen valittaja/ asiasta itkijä/ äitihullun veroinen sekopää joka syyttää kaikesta lapsuuttaan/normaali ihminen.