Miltä teistä on tuntunut teininne konfirmaatiossa

Vähän on silmäkulmasta pukannut jotain märkää, mitä lie, kirkossa on kai tuullut 😉 miettinyt ajan kulua, mennyttä 15 vuotta. Nuorimman kohdalla myös sitä, että tämäkin päivä nähtiin, kun oli parantunut vakavasta sairaudesta, lopputulos olisi voinut olla aivan toinen.

Klassisesti sitä miettii, että onko muistanut kaiken, nytkö ne laulaa, miksi takana olevalla rivillä lapsi saa karjua kuin syötävä, kuka pudotti virsikirjan, eikö ne saa tuota lasta ulos, ihmeellinen rätti tuollakin naisella päällä - se on ainakin 40v ja näyttää nännejään kirkossa kaikelle kansalle, ei kai siellä nyt joku pyörtynyt, mahtaako sataa kun päästään ulos, näkyykö niitä kummeja, tuoko on nyt se Matin uusi vaimo...

Itketti älyttömästi. Ylpeys ihanasta pojasta ja se tilanne oli niin hieno, kun nuoret kävelivät kirkkoon albat päällä. Tiettyä haikeutta, askel aikuisuuteen omalta esikoiselta. En ole uskova.

Ihan hieno juhlahan se on, tosin ei minulle mitenkään kovin merkittävä ja teinikin kyseenalaistaa koko instituution. Mutta halusi rippikouluun ja haluaa juhlat joten ..

Että miten tää nyt näin, kun mä itse just pääsin ripille.

Poikani konfirmaatiotilaisuudessa toivoin, että voi kun tää ei loppuis ihan vielä. Taatusti ensimmäisen kerran elämässäni kirkossa minulle näin kävi. Kirkossa oli niin nuorekas ja iloinen tunnelma ja todella kivaa musiikkia. Ei mitään hautajaisvirsiä. Mainio pappimme puhui todella näille nuorille, ei viljellyt mitään kliseitä. Kaikki viihtyivät ja lauloivat niitä lauluja sydämensä kyllyydestä.

Sen aikainen seurakuntamme pappi oli tunnettu siitä, että hänellä oli se panta kaulassa aina, myös vapaa-ajallaan virkatuntiensa ulkopuolella. 

Poikani ei ollut lainkaan uskovainen, halusi monen nuoren tapaan kuitenkin sinne rippileirille. Tästä papistamme hän todella piti.