Puoliso tyytyy minuun

Olemme 37-vuotias pari jolla on 3-vuotias lapsi. Olemme olleet yhdessä 8 vuotta ja olemme kihloissa. Mielestäni meillä on riittävän hyvä arki, mutta jatkuva epävarmuus kalvaa suhdettamme. Meillä on ollut rankkoja elämänvaiheita, minulla on ollut masennusta ja olen ollut pienituloinen pätkätyöläinen. Puolisoni taas on suhteellisen hyvätuloinen. Häntä tällainen epäbalanssi kuitenkin ahdistaa, sillä joudumme elämään melko tiukoilla ison asuntolainan kanssa. Riitelemme usein rahasta ja remonteista. Puolisoni puhuu minusta usein halveksuvasti, ikään kuin niputtaa minun ihmisarvoni työtilanteeseeni. Saan useinriitojen yhteydessä kuulla olevani taakka, olen joskus kuullut olevani jopa loinen jota joutuu elättämään. En ostele itselleni vaatteita enkä käytä lähes ollenkaan rahaa itseeni. Olen ennen parisuhdetta pystynyt elämään omillani, vaikkakin olen saanut yhteiskunnalta tukia. Haluaisin, että minua arvostettaisiin vaikka olen köyhä. Olen äskettäin perustanut yrityksen jotta työtilanteeni ja taloudellinen tilanteeni voisi parantua, ja välillä saankin puolisolta kehuja yrityksen eteen näkemästäni vaivasta ja pienistä edistysaskelista. Mutta taas seuraavassa riidassa saan kuulla kuinka tulen aina olemaan elätettävä jonka taloudellinen tilanne ei tule ikinä muuttumaan. Useassa riidassa mies on sanonut että hän tyytyy minuun, koska hän on luonteeltaan tyytyjä. Viime aikoina jokaisessa riidassa mies on huutanut että se on loppu nyt. Myös tunnekuohun jälkeen kun olemme rauhoittuneet hän on ollut samaa mieltä. Olemmekin eronneet 4-5 kertaa n. viikoksi ja kihlasormuksia on otettu pois. Joskus hän kuitenkin saattaa sanoa että on häpeä että emme ole vielä saaneet aikaiseksi mennä naimisiin. Mutta kun sama keskustelu jatkuu, saattaa tulla jokin lause joka tarkoittaakin päinvastaista, ja hän saattaakin sanoa että on vain ajan kysymys milloin eroamme. Intiimiä kanssakäymistä meillä ei ole ollut n. 6 kuukauteen, sitä ennenkin vähän, koska minulla on pidemmän aikaa ollut henkinen muuri ja suhteemme on ollut etäinen joskin ystävällinen. Kun kirjoitain näitä asioita ylös, tuntuu itsestään selvältä että pitäisi erota, sanon itselleni usein että "tuo ei arvosta sinua". En kuitenkaan osaa päättää, sillä minulla ei olisi varaa muuttaa omilleni, asuntoa ei voisi niin vain myydä koska se on pantattu yrityslainaa vastaan, mies on ystävällinen ja tiedän että hän on myös hyvin stressaantunut ja uupunut työstä ja on siksi kyyninen, ja välillä hän myöntää että hän on vaikeuttanut suhdettamme. Hän on myöskin ns. juro suomalainen mies joka ei paljon kehuja puhele. Välillä hän on myöskin kannustava, mutta minun on vaikea päästä irti siitä kaunasta että olisin monta vuotta tarvinnut hänen tukeaan, ja olen avoimesti kertonut etten saa mielestäni arvostusta ja tukea, mitä tarvitsisin, enkä ole sitä pyytämälläkään saanut. Olen viime aikoina päättänyt että ero olisi oikea ratkaisu, mutta mies taas vaikuttaa siltä että haluaisi tällä hetkellä yrittää vielä. Mutta hän on hyvin useasti, rauhallisissakin keskusteluissa myöntänyt olevansa tyytyjä, sanonut avoimesti tyytyvänsä minuun ja tätä ajatusta on vaikea pyyhkiä pois mielestä, vaikka kuten sanoin, arkemme on riittävän hyvää ja ystävällistä. Mies ei halua nähdä mitään vaivaa parisuhteen eteen, parisuhdeterapiaan ei suostu.