Lue keskustelun säännöt.
Itsekritiikki estää työnteon
07.06.2016 |
Minulla on kaksi korkeakoulututkintoa, valmistun pian kolmannen kerran. Pelkään, että jään työttömäksi kun en usko itseeni.
Kritisoin itseäni kohtuuttomasti. Pelkäsin työharjoitelupaikassani, että minua arvostellaan. Sain sydäntälämmittävät arvioinnit, joissa persoonani soveltuvuus alalle tuotiin esiin.
Miten tällaisesta virheiden pelosta ja kriittisyydestä pääsee?
Kommentit (39)
">Minulla on kaksi korkeakoulututkintoa, valmistun pian kolmannen kerran.
>en usko itseeni."
-Voihan rähmä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näen itseni ylikoulutettuna siivoojana tulevaisuudessa.
Tätäkin varjostaa kriittisyys, että "ei siistijän töitä saa ilman alan ammattitutkintoa, kuka oikein luulet olevasi?
Vierailija kirjoitti:
Sitä pitää opetella. Aika moni tuntee noita tunteita jonkinasteisena. Hiljattain muistaakseni Hesarissa oli juttua lääkäristä, joka pärjäsi mainiosti opinnoissa, mutta ei selvinnyt käytännön työstä, koska valtava itsekritiikki ja perfektionismi esti sen. Päätyi lopulta jakamaan postia.
Siinä on hyvin koulutettu postinjakaja. Perusteellinen testaus olisi paikallaan lääkäreiksi haluaville. Tuossa paloi rapiat 100000€ taivaan tuuliin.
Vierailija kirjoitti:
">Minulla on kaksi korkeakoulututkintoa, valmistun pian kolmannen kerran.
>en usko itseeni."
-Voihan rähmä.
?
Itse taas olen arvostetussa ja vastuullisessa työssä, johon minulla ei ole mitään koulutusta.
Pelkään jääväni kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa sanoa ja itse kärsin samasta. Olen täysin ylikoulutettu tehtäviini ja pidän itseäni aina muita hakijoita huonompana. Ei kauhean herkullinen lähtökohta hakea mitään, kun ei itsekään usko itseensä.
Ja hirvein tosiasia on se, että monilla koulutuksilla ( varsinkaan akateemisilla) ei tee käytönnön työssä oikeasti mitään. Ne, jotka ovat itsevarmoja ja suulaita ja uskovat itseensä pärjäävät ja etenevät urallaan. Hiljaiset puurtajat eivät. Karisma ratkaisee ja jos sitä ei ole niin sitä ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhteiskunta sallii alisuoriutumisen ja vapaamatkustuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja hirvein tosiasia on se, että monilla koulutuksilla ( varsinkaan akateemisilla) ei tee käytönnön työssä oikeasti mitään. Ne, jotka ovat itsevarmoja ja suulaita ja uskovat itseensä pärjäävät ja etenevät urallaan. Hiljaiset puurtajat eivät. Karisma ratkaisee ja jos sitä ei ole niin sitä ei ole.
Sepä ilkikurista onkin. Jos olisi itsevarma pärjäisi ilman tutkintojakin. Ja kääntäen tutkinnolla et tee mitään ellet osaa myydä itseäsi ja hypettää osaamistamistasi. Tuntuu, että on liian empaattinen ja realistinen omista taidoistaan. Mitä väliä, kun kukaan muukaan ei ole?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloita niistä positiivisista arvioinneista: Lue ne päivittäin, kunnes itsekin uskot. Tee persoonallisuustestejä, älykkyystestejä ym. ja kirjoita ylös kaikki positiiviset asiat sieltä. Tee ajatuskartta vahvuuksistasi ja kehityskohteista. Jos sinulla on ystäviä, järjestäkää illanvietto, jossa kirjoitatte lapuille positiivisia asioita. Säästä nämäkin ja palaa näihin aina kun alakulo meinaa yllättää.
Toivottavasti tätä kautta itsetuntosi kohenee ja näet enemmän omia voimavarojasi ja uskallat työnhakuun.
Minua on auttanut ajatus siitä, että joskus ei auta kuin purra hammasta ja sietää epäonnistuminen. Olen käynyt läpi tilanteita, joissa olen feilannut, itkenyt ja pakon edessä koonnut itseni. Olen selvinnyt. Ajatus siitä, että "mitä väliä sadan vuoden päästä " on auttanut saamaan asiat perspektiiviin.
Olen myös kerännyt itselleni onnistumisien portfolion, mitä selailen mm. ennen työhaastatteluja.
Kieroin ajatus on se, että paras olen kun myönnän, että epätäydellisyys tekee minusta loistavan. Se on vaatinut jumalattoman työmäärän itseni kanssa ja ikävä kyllä, olen silti vielä vaatimattomassa työssä koulutukseeni nähden. Matka on kuitenkin eteenpäin koko ajan.
Kiitos vastauksista. Unohdin ketjun moneksi päiväksi. Nyt taas samat ajatukset valtaa mielen, kun viimeiset kurssitehtävät tältä vuodelta on ohi ja ehdin olla itseni kanssa.
Tuntuu, että uusi tutkinto ei tule ratkaisemaan syvempää ongelmaani. En osaa 'myydä osaamistani'. Olen käynyt lisäksi kaikenlaisia 'löydä elämäsi tarkoitus' -kursseja (jotka ovat sisältäneet myös tarkoituksellisen työn markkinointia) joiden aikana koen nostetta kun on ryhmän tuki siinä. Yksin tipahdan omaan kuoppaani.
Näen itseni vessan siivoajana tai ikuisena opiskelijana. Tiedän, että kumpikaan ei ole ratkaisu. Pitäisi oikeasti vaan kasvaa aikuiseksi ja kohdata elämä, kun en ole enää edes nuori.
Eksistentialistinen ahdistus.
Ei kaikki voi päästä Idoliksi. Sitähän tuollaiset elämäsi tarkoitus -kurssit myy.
Mikäpä siinä, jos rahaa tulee kotona märehtimällä.
Sitä pitää opetella. Aika moni tuntee noita tunteita jonkinasteisena. Hiljattain muistaakseni Hesarissa oli juttua lääkäristä, joka pärjäsi mainiosti opinnoissa, mutta ei selvinnyt käytännön työstä, koska valtava itsekritiikki ja perfektionismi esti sen. Päätyi lopulta jakamaan postia.