Hiljainen ihminen, miten haluaisit että sinuun suhtaudutaan

Analysoin sosiaalisia suhteita ja monesti tuntuu että mitähän ihmiset edes saavat siitä latteasta liibalaabasta. Toisaalta tuntuu että olenkohan väärässä paikassa vaikka olenkin kaverien keskellä. En vain ole koskaan ollut mikään tauoton puhekone, ja hiljaisuus ei minua haittaa.

Se ainakin ärsyttää että ujous on muka asia mistä pitäisi päästä eroon.

Se on osa minua, tälläinen olen.

Toivoisin normaalia suhtautumista. Viihdyn enemmän kuuntelijan roolissa enkä oikein keksi ikinä mitään puhuttavaa, mutta vastailen kyllä sujuvasti kysymyksiin.

Hiljainen vastaa:

Usein nautin kuuntelijan roolista. Ahdistun kuitenkin, jos tuntuu, että muut ihmettelevät hiljaisuuttani tai jopa kysyvät äänen, miksi olen niin hiljainen.

Joskus yritän osallistua, mutta usein kovempiääniset ja "aggressiivisemmat" puhujat puhuvat ylitseni, joten lopulta tyydyn olemaan hiljaa.

Jos tilanne on luonteva, minun annetaan kuunnella rauhassa tai puhua, jos minulla on asiaa, on minulla yleensä vallan mukavaa. Jos hiljaisuuttani aletaan ihmettelemään joko ääneen tai äänettömästi tai jatkuvasti puhutaan ylitseni, jätän luultavasti seuraavalla kerralla liittymäträ koko seurueeseen.

Kiitos muuten, kun kysyit! :)

Yksi mikä tuntuu loukkaavalta on se, että jossain puolitutussa seurassa hiljaiseen kohdistetaan jokin kysymys, ja sitten kun hiljainen alkaa vastata siihen, niin käännetään katse pois ja siirrytään jo seuraavaan puheenaiheeseen. Eli kiitos vaan vitusti siitäkin huomiosta, ei ihan oikeasti sentään tarvitse "osallistaa" muodon vuoksi. Itse hiljaisena otan tuollaisen "kohteliaisuuskysymisen" lähinnä vittuiluna.

Ehkä analysoin itseäni liikaa. Esimerkiksi väsyneenä hieman ajatus ja keskittymiskyky himmeni: hilseilystä puhuttaessa: "se ei ollut sellaista kiinteää vaan hilsettä", daa - aineen olomuodot: kiinteä, neste, kaasu. Rinnastin kongreettisen ja abstraktin kekenään ikäänkuin synonyymeiksi. Ai että.. :)

Kiinnostava kysymys. Lapseni on hiljainen ja arka, ja minun on vaikea ymmärtää häntä. Itse olen aina ollut sosiaalisissa tilanteissa kuin kala vedessä. Joskus tekee mieli patistaa hänet tomerammaksi, mutta ei kai sitä voi tehdä toisen puolesta. Pitäisi vain oppia hyväksymään hänet, mutta tuntuu kummalta että temperamentti on ihan päinvastainen kuin itsellä.

makethejp kirjoitti:

Ehkä analysoin itseäni liikaa. Esimerkiksi väsyneenä hieman ajatus ja keskittymiskyky himmeni: hilseilystä puhuttaessa: "se ei ollut sellaista kiinteää vaan hilsettä", daa - aineen olomuodot: kiinteä, neste, kaasu. Rinnastin kongreettisen ja abstraktin kekenään ikäänkuin synonyymeiksi. Ai että.. :)

No minua nämä harmittaa, ja taas: "kongreettinen", siis konkreettinen.

Toivottavasti suhtaudutaan luontevasti.

Monesti keskustelu on hyvää, jos seurueessa on monenlaisia

ihmisiä.

Siten että puhutellaan jos on asiaa, mutta ei keksitä väkisin jotain vain jotta saataisiin minut puhumaan.

Ärsyttää puhumattomat porukassa. Ne on kuin selvinpäin olevat kun muut ottaa alkoholia. Mikä oikeus teillä on olla hiljaa ja osallistumatta? Yleensä juuri ne hiljaiset ovat myös ne pahimmat negaajat ja arvostelijat sitten kun saavat sitä ääntä suustaan.

Ei tarvitse mitenkään suhtautua.

"Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten" ;)