Miten kukaan USKALTAA hankkia lapsia (lasten mahdolliset sairaudet, vammat ym.)

Jos kaikki pelkäis nuita em. juttuja niin kauheesti, ei kukaan lisääntyis. Suurin osa lapsista syntyy kuitenkin terveinä, niin miksi ressata etukäteen? Jos tulee jotain niin sille ei voi mitään, sen kanssa pitää oppia elämään. Eiköhän jokainen äiti ole odotusaikana henkisesti jollain tavalla valmistautunut myös siihen että jotain voi sattua ja lapsi ei olekaan ns. terve ja normaali, itse ainakin mietin myös tällaisia asioita raskausaikana.

Lisään vielä (1) että eri asia jos tiedetään suvussa olevan periytyviä ja vakavia sairauksia, silloin varmaan harkitaankin lapsen tekoa eri tavalla. Eri asia on ottaa tietoinen riski kuin että sairaus/vamma tulee sattumalta. 

Hyvät mahikset kuitenkin onnistua siinä terveen lapsen maailmaansaannissa. Parempi ottaa riski kuin että ei lasta ollenkaan. Silloinhan sen lapsen ainakin "menettää", jossei koko lasta koskaan teekään. Ei sillä, että kaikkien olisi joku pakko hankkia lapsi, jokainen päättää itse, haluaako, vaiko ei.

Niin. Itse tulin vahingossa raskaaksi ja päätin pitää lapsen. En ehtinyt silloin miettiä mitään kauhuskenaarioita, kun keskityin vain asennoitumaan raskauteen ja äitiyteen. Lapsi on terve ja rakas, mutta silti kieltämättä nykyään pelottaa monet asiat. Äitiys tuo mukanaan kaikenlaista muutakin ahdistusta oman lapsen tulevaisuudesta, mahdollisista ongelmista ja tapaturmista. Lisäksi jatkuvasti tulee mietittyä, että osaako lasta kasvattaa oikein ja annanko hänelle nyt parhaani mukaani kaikki mahdolliset hyvät eväät elämään.

En tee enempää lapsia. Ei tätä rakkauden ja huolen määrää tahdo kestää.

Vierailija kirjoitti:

Jos kaikki pelkäis nuita em. juttuja niin kauheesti, ei kukaan lisääntyis. Suurin osa lapsista syntyy kuitenkin terveinä, niin miksi ressata etukäteen? Jos tulee jotain niin sille ei voi mitään, sen kanssa pitää oppia elämään. Eiköhän jokainen äiti ole odotusaikana henkisesti jollain tavalla valmistautunut myös siihen että jotain voi sattua ja lapsi ei olekaan ns. terve ja normaali, itse ainakin mietin myös tällaisia asioita raskausaikana.

Pointtini oli se, että tunnen itseni ja tiedän, etten oppisi elämään tai kestäisi tuollaista arkea. Onko avain siis siinä, että moni ajattelee ainakin etukäteen kestävänsä hyvinkin raskasta ja vaikeaa elämää lasten takia, jos on pakko?

ap

Ei se elämä mene aina niinkuin pitää vaikkei olisikaan lapsia...

Eli ilman niitä lapsiakin voit uupua, masentua, sairastua ,, palaa loppuun jne jne.

Ainakin omalla kohdalla lapsi olisi ainakin se syy raataa selkäranka irti.

Vuosia sitten ennen lasta vedin itseni piippuun opiskelulla ja  3:lla samanaikaisella  työpaikalla.. ja loppuen lopuksi kun uuvuin täysin (oma moka tietty) niin, totesin vaan että eipä ollut järkeä alunperinkään ja minkä ihmeen takia? paska reissu, mutta tulipahan tehtyä..

heh, no, jos kaikkea pelkää, niin ei yhteiskunta pyöri eikä elämä ei uusiudu. Jollei joku muu tekisi lapsia, sulla ei olisi enää maailmaa missä voisit vanhempana asua ja elää.

Mitä tulee noihin pelkoihin, jokaisella niitä on, toisilla enemmän toisilla vähemmän. Toisaalta myös ihan sinä itse voit saada tänään vakavan sairauden tai minä, mulla voi jo muhia syöpä jossain enkä vain vielä tiedä sitä. Mutta ehkä psyykkiseen terveyteen kuuluu jonkinasteinen elämän epävarmuuden sietäminen ja hyväksyminen, antautuminen elämälle? Voitko kuitenkin siis hyvin elää sen faktan kanssa, että huomenna voit itse vammautua tai sairastua, kuten kuka tahansa elävä olento? 

Vierailija kirjoitti:

Aloitan nyt sillä, etten nyt missään nimessä halua syyllistää näitä uupuneita sairauden lasten äitejä, he tekevät lastensa parissa tärkeää työtä, johon esimerkiksi minusta ei ikinä olisi!

Tuossakin "loppu oleva yh" -ketjussa joku kertoi, miten joskus vain tuijotti kelloa ja mietti, miten selviää seuraavat 15 minuuttia. Eikä tämä ollut edes ainoa vastaava kokemus. Minä en ikinä jaksaisi sairaan lapsen kanssa, enkä todellakaan uskaltaisi ottaa sitä riskiä, että oma elämä muuttuisi tuollaiseksi lapsen myötä. Eivätkö ihmiset käy mielessään läpi kaikkia kauhuskenaarioita ennen kuin hankkivat lapsia, vai ajattelevatko he silloin, että "kyllä omien lastensa takia kestää mitä vain" vai mitä?

Kyllä kai niitä käy läpi vaikka mitä skenaarioita. Niillä skenaarioilla ei vain ole todellisuuden kanssa juurikaan mitään tekemistä, ei kukaan tiedä miten missäkin tilanteessa pärjäilee.

Itse nyt ainakin esim. sinä olet syntynyt. Mitä jos vammaudut vakavasti vaikkapa tunnin päästä. Mikset mieti sitä kaiken päivää?

Mä elän jyrkänteen reunalla. Mulla on kaksi lasta, harrastan ratsastusta ja moottoripyöräilyä. Miten mä uskallan. (Ystäväni lauloi kerran vuosijuhlissa Chydeniuksen laulun, jossa sanotaan näin: älä elämää pelkää.)

Mulla on muutenkin se asenne elämään että jos ei mitään uskalla niin ei voi mitään saadakaan. Olen hankkinut lapsia, perustanut firman, rakentanut talon isolla pankkilainalla, sijoituksia pörssissä jne. Kaikesta selvitään tavalla tai toisella vaikka joskus tuntuisi siltä ettei selviäkään. Ok elämä voi mennä pilalle väärillä valinnoilla ja huonolla tuurilla, mutta ei sitä onneksi ikuisesti kestä!

Tämän tyyppisiin toteamuksiin törmää aika useinkin:

*heh, no, jos kaikkea pelkää, niin ei yhteiskunta pyöri eikä elämä ei uusiudu. Jollei joku muu tekisi lapsia, sulla ei olisi enää maailmaa missä voisit vanhempana asua ja elää.*

Itse aina tässä kohtaan ryhdyn ajattelemaan vähän pidemmälle. Mitä väliä ihmisten yhteiskunnalla on? Ainakin luonnon kannalta se ei ole ollut mikään positiivinen asia. Ironisesti myös viimeinen lause taitaa olla enemmänkin faktaa liikakansoittumisesta ja ihmisen aiheuttamista tuhoista. En ole mikään viherpiipertäjä, mutta on huvittavaa miten jotkut eivät näe omaa ihmisenä olemista pidemmälle. Tai omaa aikakauttaan.

Amok kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloitan nyt sillä, etten nyt missään nimessä halua syyllistää näitä uupuneita sairauden lasten äitejä, he tekevät lastensa parissa tärkeää työtä, johon esimerkiksi minusta ei ikinä olisi!

Tuossakin "loppu oleva yh" -ketjussa joku kertoi, miten joskus vain tuijotti kelloa ja mietti, miten selviää seuraavat 15 minuuttia. Eikä tämä ollut edes ainoa vastaava kokemus. Minä en ikinä jaksaisi sairaan lapsen kanssa, enkä todellakaan uskaltaisi ottaa sitä riskiä, että oma elämä muuttuisi tuollaiseksi lapsen myötä. Eivätkö ihmiset käy mielessään läpi kaikkia kauhuskenaarioita ennen kuin hankkivat lapsia, vai ajattelevatko he silloin, että "kyllä omien lastensa takia kestää mitä vain" vai mitä?

Kyllä kai niitä käy läpi vaikka mitä skenaarioita. Niillä skenaarioilla ei vain ole todellisuuden kanssa juurikaan mitään tekemistä, ei kukaan tiedä miten missäkin tilanteessa pärjäilee.

Itse nyt ainakin esim. sinä olet syntynyt. Mitä jos vammaudut vakavasti vaikkapa tunnin päästä. Mikset mieti sitä kaiken päivää?

Koska halvaantumisessa ei ole kyse riskistä, jonka tietoisesti voisi joko päättää ottaa tai olla ottamatta (ellei nyt esim. harrasta jotain todella vaarallista lajia).

Lapsen kanssa voin ajatella, että "koska en voisi elää hyvin sairaan lapsen kanssa, jätän lapset tekemättä". En voi samalla tavalla ajatella, että "koska en voisi elää halvaantuneena, jätän asia x tekemättä".

ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla on muutenkin se asenne elämään että jos ei mitään uskalla niin ei voi mitään saadakaan. Olen hankkinut lapsia, perustanut firman, rakentanut talon isolla pankkilainalla, sijoituksia pörssissä jne. Kaikesta selvitään tavalla tai toisella vaikka joskus tuntuisi siltä ettei selviäkään. Ok elämä voi mennä pilalle väärillä valinnoilla ja huonolla tuurilla, mutta ei sitä onneksi ikuisesti kestä!

Talon voi myydä eikä vararikonkaan jälkeen kuole nälkään, mutta lapsista ei pääse mitenkään eroon, jos omalle kohdalle sattuu huono tuuri.

ap

No älä sitten hanki lapsia jos se vammainen lapsi tuntuu ylitsepääsemättömältä asialta. En mä sillä etteikö se olisi perseestä jos omalle kohdalle osuu. Mutta eihän sulla edes ole mitään ongelmaa kun sulla on noin selvät sävelet. (Ja voihan lapsen teoriassa antaa adoptioon tai laittaa laitokseen jos se on vaikeavammainen eikä pysty hoitamaan, ei sillä että nuo kevyitä päätöksiä olisi.)

Vierailija kirjoitti:

Mä elän jyrkänteen reunalla. Mulla on kaksi lasta, harrastan ratsastusta ja moottoripyöräilyä. Miten mä uskallan. (Ystäväni lauloi kerran vuosijuhlissa Chydeniuksen laulun, jossa sanotaan näin: älä elämää pelkää.)

Tarkennan vielä, etten pelkää elämää. Minusta vaan on ihan loogista, että kun tehdään päätös, joka muuttaa koko loppuelämäsi, niin tarkastellaan kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja mietitään miten niistä selvitään. Eihän kukaan toivottavasti ota asuntolainaakaan miettimättä, selviääkö siitä myös esim. työttömänä. Tosin sillä erotuksella, että talon voi myydä, mutta lasta ei...

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä elän jyrkänteen reunalla. Mulla on kaksi lasta, harrastan ratsastusta ja moottoripyöräilyä. Miten mä uskallan. (Ystäväni lauloi kerran vuosijuhlissa Chydeniuksen laulun, jossa sanotaan näin: älä elämää pelkää.)

Tarkennan vielä, etten pelkää elämää. Minusta vaan on ihan loogista, että kun tehdään päätös, joka muuttaa koko loppuelämäsi, niin tarkastellaan kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja mietitään miten niistä selvitään. Eihän kukaan toivottavasti ota asuntolainaakaan miettimättä, selviääkö siitä myös esim. työttömänä. Tosin sillä erotuksella, että talon voi myydä, mutta lasta ei...

ap

No, minusta tuo kuulostaa juuri siltä, elämän pelkäämiseltä. Ihan yhtä hyvin mun tämänpäiväinen päätös lähteä ratsastustunnille voi muuttaa koko loppuelämäni.

Vierailija kirjoitti:

No älä sitten hanki lapsia jos se vammainen lapsi tuntuu ylitsepääsemättömältä asialta. En mä sillä etteikö se olisi perseestä jos omalle kohdalle osuu. Mutta eihän sulla edes ole mitään ongelmaa kun sulla on noin selvät sävelet. (Ja voihan lapsen teoriassa antaa adoptioon tai laittaa laitokseen jos se on vaikeavammainen eikä pysty hoitamaan, ei sillä että nuo kevyitä päätöksiä olisi.)

Niin, en hankikaan, koetin vain selvittää, miettivätkö muut näitä asioita ennen lasten hankintaa (haluavatko he siis ottaa tietoisen riskin) vai menevätkö he asenteella "ei niin voisi minulle käydä".

ap

Kyllähän se tiedossa on ettei 100% terveyttä voi kenellekään luvata, sen kanssa sitten vain eletään jos sellaiset kortit osuu kohdalle. Meidän lapsella ei onneksi lievää astmaa pahempaa ole, mutta se on sitä elämää, lääkkeisiin ja touhuun tottuu kyllä. 

Vierailija kirjoitti:

Aloitan nyt sillä, etten nyt missään nimessä halua syyllistää näitä uupuneita sairauden lasten äitejä, he tekevät lastensa parissa tärkeää työtä, johon esimerkiksi minusta ei ikinä olisi!

Tuossakin "loppu oleva yh" -ketjussa joku kertoi, miten joskus vain tuijotti kelloa ja mietti, miten selviää seuraavat 15 minuuttia. Eikä tämä ollut edes ainoa vastaava kokemus. Minä en ikinä jaksaisi sairaan lapsen kanssa, enkä todellakaan uskaltaisi ottaa sitä riskiä, että oma elämä muuttuisi tuollaiseksi lapsen myötä. Eivätkö ihmiset käy mielessään läpi kaikkia kauhuskenaarioita ennen kuin hankkivat lapsia, vai ajattelevatko he silloin, että "kyllä omien lastensa takia kestää mitä vain" vai mitä?

Kyllä sitä ajattelee kaikkea ym. Mutta tilanne kun tulee päälle löytyy niitä voimavaroja kummasti jostain.

Meille syntyi hätäsektiolla poika joka oli 7viikkoa sairaalassa ja senkin jälkeen kun lapsi pääsi kotiin oli huoltoväli 3h ja täytyi pitää huolta että tietyt minimi ruokamäärät piti saada lapseen, lisäksi tuli kotona heti kipeäksi ja päivittäin käytiin sairaalassa + silmälääkärit, magneettikuvat, ultrat ym.ym.

Mutta nyt on täysin terve reipas iloinen 4v lapsi.

Vammaista lasta en varmaan kestäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä elän jyrkänteen reunalla. Mulla on kaksi lasta, harrastan ratsastusta ja moottoripyöräilyä. Miten mä uskallan. (Ystäväni lauloi kerran vuosijuhlissa Chydeniuksen laulun, jossa sanotaan näin: älä elämää pelkää.)

Tarkennan vielä, etten pelkää elämää. Minusta vaan on ihan loogista, että kun tehdään päätös, joka muuttaa koko loppuelämäsi, niin tarkastellaan kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja mietitään miten niistä selvitään. Eihän kukaan toivottavasti ota asuntolainaakaan miettimättä, selviääkö siitä myös esim. työttömänä. Tosin sillä erotuksella, että talon voi myydä, mutta lasta ei...

ap

No, minusta tuo kuulostaa juuri siltä, elämän pelkäämiseltä. Ihan yhtä hyvin mun tämänpäiväinen päätös lähteä ratsastustunnille voi muuttaa koko loppuelämäni.

Nojaa, olen harrastanut ratsatusta ja vuorikiipeilyä sekä asunut trooppisissa sademetsissä, joissa olisi ollut mahdollista saada vaikka mitä tauteja. Ehkä kyse sitten on vain siitä, etten pidä lapsia sen arvoisena, että heidän takiaan kannattaisi ottaa riskiä sille, että elämänlaatu kärsii noin suuresti kuin tuossa toisessa ketjussa kerrottiin?

ap