Lue keskustelun säännöt.
Miten päästä eroon huolehtimisesta ja omien virheiden vatvomisesta?
08.05.2016 |
Miten nopeasti te muut mammat pääsette yli vaikka siitä, jos töissä sattuu joku moka? Mä teen ihmissuhdetyötä jossa usein "sattuu ja tapahtuu". Sitten vatvon ja häpeilen näitä tilanteita jälkikäteen ja analysoin mitä olisi pitänyt sanoa ja miten toimia. Otan aika raskaasti mokat, konfliktit ja epäonnistumiset. Tällaisia tilanteita on yleensä suunnilleen viikoittain. Murehdin myös monia asioita etukäteen. Minulla ei ole lapsia, ja joskus olen miettinyt miten selviäisin, kun huolehtisin koko ajan lasteni turvallisuutta. Ihmiset sanovat minulle usein, että " älä stressaa! Mitä sä sitä asiaa etukäteen mietit" jne. Nämä hyvää tarkoittavat neuvot vain ärsyttävät. Voiko tunteitaan oikeasti oppia hallitsemaan? Tuntuu, että päivän ajaksi voin keksiä erilaista toimintaa, mutta nukkumaan käydessä asiat viimeistään alkavat taas pyöriä päässä ja uni kaikkoaa. Mikä neuvoksi? Lobotomia?
Kommentit (7)
Mulla itellä samanlaista vikaa. Tunnen myös, että epäonnistun useammin (oikeasti en tätä tee vaan koska vatvon mokaa kauan niin tuntuu, että kokoajab jotain mokannut.) Vaikuttaa myöa välillä toimintaan kub pelkääkin jollain tasolla mokaavansa. Itse oon lähestynyt asiaa siitä kulmasta, että mikä ajanut itseni tähän. Oon nyt tajunnut, että oma äitibi todella kova arvostelemaan itseäni. En tuntenut koskaan itseäni oikein onnistuneeksi kotona asuessani. Sain kuulla olevani läski (normaalia lapsen pyöreyttä kun olin 10-13.) Sain kuulla miten olen pettymys. Ei suostunut myöskään allekirjoittamaan koepapereita jos en saanut yli 8,5. Oli nöyryyttävää anella isältä nimmaria, kun äiti ei suostunut. Olen huomannut, että tämä luo itselle pahat paineet joka asiasta ja otan mokaamiset tosi raskaasti. Nyt olen yrittänyt suhtautua itseeni kuin hyvään ystävään. Eli "puhelen" itselleni kuin hyvälle ystävälleni puhuisin samassa tilanteessa. "Ei se niin vakavaa ollut" " kaikki mokaavat" yms. Yritän päivittäi oppimaan antamaan itselleni anteeksi :).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
2 viestin lähettänyt jatkaa. Toisaalta voisi sinullakin olla hyvä perehtyä siihen mistä nämä tunteet kumpuavat. Itse nyt vasta jonkun aikaa sitten tajusin linkin äitiini.
Toisaalta tuollaisen häpeilyn takana voi olla tunne siitä, ettei voi luottaa siihen työympäristöön eikä työkavereihinsa. On työyhteisöjä joissa ei hyväksytä pieniäkään mokia ja unohduksia ja niitä vatvotaan toisten selän takana. Se tekee helposti vainoharhaiseksi.
Varsinkin, jos on sijainen tai määräaikaisessa työsuhteessa ja sillä tavalla kaikkien arvioitavana aina uudessa ja uudessa työpaikassa, alkaa tulla tosi pikkutarkaksi koska sitä tietää olevansa nonstoppina koeajalla eikä koskaan tiedä edes, että mitä kaikkia virheitä on tehnyt, koska kukaan ei taatusti niistä tule sanomaan. Puhuvat sitten selän takana senkin edestä.
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta tuollaisen häpeilyn takana voi olla tunne siitä, ettei voi luottaa siihen työympäristöön eikä työkavereihinsa. On työyhteisöjä joissa ei hyväksytä pieniäkään mokia ja unohduksia ja niitä vatvotaan toisten selän takana. Se tekee helposti vainoharhaiseksi.
Varsinkin, jos on sijainen tai määräaikaisessa työsuhteessa ja sillä tavalla kaikkien arvioitavana aina uudessa ja uudessa työpaikassa, alkaa tulla tosi pikkutarkaksi koska sitä tietää olevansa nonstoppina koeajalla eikä koskaan tiedä edes, että mitä kaikkia virheitä on tehnyt, koska kukaan ei taatusti niistä tule sanomaan. Puhuvat sitten selän takana senkin edestä.
Mielestäni en voi syyttää tästä työyhteisöäni, joka on aivan mukava ja toimiva. Sen sijaan asiakkaani tässä työssä kuormittavat minua. Minun pitäisi olla ammattilainen, ja jättää tunteet työn ulkopuolelle, mutta silti ikävät jutut satuttavat. Ja tätä vatvomista tapahtuu myös vapaa-ajalla ja ihmissuhteissa, jotka eivät liity töihin. Huolehdin muiden ongelmia, omiani, tulevia ja menneitäkin.
Joku aikaisempi kommentoi että taustalla voisi olla hankala äitisuhde. On totta, että minulla on jonkin verran lapsuuteeni liittyvää painolastia. Olen kuitenkin sillä tavalla ratkaisukeskeinen, että vaikka selitys löytyisi lapsuudestani, haluaisin mennä eteenpäin ja löytää keinoja hallita tätä nyt aikuisena perfektionismia ja murehtimista. Kun mietin asioita järkevästi, ymmärrän kyllä että kukaan ei ole täydellinen ja erilaiset konfliktit, epäonnistumiset ja mokat kuuluvat elämään. Mutta silti ajatukset kiertävät usein kehää. Onko joku oikeasti löytänyt jotain keinoja löytää mielenrauhaa?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta tuollaisen häpeilyn takana voi olla tunne siitä, ettei voi luottaa siihen työympäristöön eikä työkavereihinsa. On työyhteisöjä joissa ei hyväksytä pieniäkään mokia ja unohduksia ja niitä vatvotaan toisten selän takana. Se tekee helposti vainoharhaiseksi.
Varsinkin, jos on sijainen tai määräaikaisessa työsuhteessa ja sillä tavalla kaikkien arvioitavana aina uudessa ja uudessa työpaikassa, alkaa tulla tosi pikkutarkaksi koska sitä tietää olevansa nonstoppina koeajalla eikä koskaan tiedä edes, että mitä kaikkia virheitä on tehnyt, koska kukaan ei taatusti niistä tule sanomaan. Puhuvat sitten selän takana senkin edestä.Mielestäni en voi syyttää tästä työyhteisöäni, joka on aivan mukava ja toimiva. Sen sijaan asiakkaani tässä työssä kuormittavat minua. Minun pitäisi olla ammattilainen, ja jättää tunteet työn ulkopuolelle, mutta silti ikävät jutut satuttavat. Ja tätä vatvomista tapahtuu myös vapaa-ajalla ja ihmissuhteissa, jotka eivät liity töihin. Huolehdin muiden ongelmia, omiani, tulevia ja menneitäkin.
Joku aikaisempi kommentoi että taustalla voisi olla hankala äitisuhde. On totta, että minulla on jonkin verran lapsuuteeni liittyvää painolastia. Olen kuitenkin sillä tavalla ratkaisukeskeinen, että vaikka selitys löytyisi lapsuudestani, haluaisin mennä eteenpäin ja löytää keinoja hallita tätä nyt aikuisena perfektionismia ja murehtimista. Kun mietin asioita järkevästi, ymmärrän kyllä että kukaan ei ole täydellinen ja erilaiset konfliktit, epäonnistumiset ja mokat kuuluvat elämään. Mutta silti ajatukset kiertävät usein kehää. Onko joku oikeasti löytänyt jotain keinoja löytää mielenrauhaa?
Ap
Täällä äidistään puhunut. Siis en meinannut, että sinulla voisi olla jotain lapsuuden traumoja vaan, että itselläni on :). Olen itse huomannut, että auttaa hirveästi kun tajuaa mistä nämä tuntemukset kumpuaa. Auttaa myös käsittelemään niitä. Ja kukaan ei ole heikko, vaikka toteaisi ettei omat voimat riitä selvittämään ongelmia. Vahvuutta on myös myöntää, että ongelma on ja jos ei sitä pysty ominaan hoitamaan niin myöntää ettei itse siihen pysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Satutko olemaan introvertti? Itse olen ja huomaan monta kertaa päivässä, miten harmittelen jotain tekemääni tai sanomaani asiaa. Tai sitten sitä, etten tehnyt tai sanonut jotain. Nämä asiat ovat useimmiten tosi pieniä asioita, joilla ei sinänsä ole merkitystä, kun ottaa järjen käteen ja ajattelee. Silti ne kuitenkin vaivaavat ja pyörivät mielessä. Olen ottanut tavaksi kirjata muistiin kaikki harmituksen ja huolenaiheita, jotta ne eivät herättäisi niin helposti aamuyöstä ja se toimii yllättävän hyvin. Mutta introverttiydestä sen verran, että introvertit moittivat itseään yleensä sangen tehokkaasti. Jos koet olevasi introvertti, niin lue ihmeessä Linus Jonkmanin kirja Introvertit.
Up