Voiko tämä olla kuviteltua?

Voi olla kuviteltua. Itse tajusin vasta nelikymppisenä olevani oikeasti ihan taviksen näköinen. Olisihan se voinut psykologin avulla nopeammin avautua, mutta menihän se näinkin, itsekseen. 

Ja muutenkin ainakin mun elämässä on ollut niin että jos nyt oikein intensiivisesti olen sitä rumuuttani vatvonut, se on ollut merkki muista ongelmista. Silloin kun on mennyt hyvin, olen keskittynyt esim. opintoihin tai töihin tms, enkä vatvonut vain sitä omaa ulkomuotoani.

Täällä sama juttu, todennäköisesti kuvittelet koko asian ja näytä aivan tavalliselta naiselta:)

Hei ap.

Mietit omaan ulkonäköösi kohdistuvia hyväksymisen ja hylkäämisen teemoja. Mietit onko inhosi ulkonäköäsi kohtaan jollain lailla perusteltua.

Eräs elämän päätehtävistä on oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Kuitenkin ihmisen minäkuva muovautuu pitkälti varhaisen vuorovaikutuksen pohjalta. Vauvana varauksetonta hyväksyntää saaneen ei tarvitse ehkä kamppailla hyväksyäkseen itsensä. Ulkonäkö on eräs minäkuvan osatekijä. 

Kuitenkin vielä aikuisenakin voi oppia hyväksymään itsensä. Sitäkään ei tarvitse tehdä yksin, vaikka se täytyykin tehdä itse. Moni hyötyy terapiasta tai muusta keskusteluavusta. Toisen ihmisen hyväksyvä ja armollinen kohtaaminen on jo omiaan auttamaan pois itsensä kovasta ja julmasta arvostelusta. 

Oletko miettinyt terapiaa omalla kohdallasi? Aavistelen, että haluaisit päästä pisteeseen, jossa näet itsesi kauniina, tärkeänä ja riittävänä. Mitä tarvitset, jotta siihen asti pääset?

Hei, ap täällä taas. Pakko purkaa tätä oloa jonnekin.

Katselin äsken uudestaan vanhoja kuviani. Se pahin oksetus ja ahdistus mikä niiden katselusta tulee ei ole enää niin vahvaa, ja jotenkin kaikki keihin vertailin itseäni nuorena näyttävät... erilaisilta kuin muistin. Ajattelin aikoinaan että kaikki muut olisivat virheettömiä, täydellisiä... ja minä olin se ainoa ruma, inhottavan näköinen ihminen. Mutta nyt kun noita katsoo niin huomasin muuta: oudon muotoisia neniä, koukkuleukoja, liian korkeita otsia... en tarkoita tätä ilkeällä tavalla, vaan ennen kuin näin nuo virheet ajattelin että kaikilla muilla saa olla pari epätäydellisyyttä, minulla taas ei muuta olekaan.

Mutta kun sanon että se pahin oksetus omaa ulkomuotoani kohtaan ei ollut enää niin vahvaa, en tarkoita että se olisi laimentunut siedettäväksi. Jouduin nieleskelemään itkua alas moneen kertaan. Tajuan kyllä että näytän täysin erilaiselta nykyään, kaikki näyttävät. Mutta ahdistaa kun ajattelen miten paljon vanhempiani on varmaan hävettänyt se miten ruma heidän lapsensa on. Kai tätä on pakko mennä käsittelemään johonkin terapiaan, en kestä tätä kuvottavuuden ja epämuodostuneisuuden tunnetta. AP