Muistatteko joitain menneisyyden mokauksianne, jotka ahdistavat teitä?

Kyllä niitä välillä putkahtelee mieleen mutta olen yrittänyt antaa ne anteeksi iselleni.  Tehtyjä ei saa tekemättömäksi ja pakko vain porskuttaa eteen päin :)

Mulle tulee jatkuvasti mieleen ja usein sen vuoksi haluan vain kuolla. Mulle saattaa tulla mieleen jotain yläasteaikoina tekemiäni mokia ja niitä sitten häpeissäni nukkumaan mennessä mietin, vaikka tiedostan, että kukaan muu niitä tuskin muistaa. Olen nykyään yli 30v.

Olen myös varsinkin viime aikoina mokaillut pahastikin, koska masennuksen vuoksi olen käyttäytynyt vähän itsetuhoisesti. Mokailen myös koko ajan uudestaan, koska olen epäsosiaalinen ja huono ihmissuhteissa.

mulla myös tulee jatkuvasti mieleen. 

Mun kokp elämä on täynnä mokia:D täytyy vaan nauraa niille ja muistaa, että moka on lahja! Siitä taas etiäpäin! Muutkin mokaa jne...

Yksi moka joo, hävettää niin hemmetisti ja edelleen mietin miten olin niin tyhmä. Toisaalta, kaikki tekee virhearviointeja ja harvoin ne maailmaa kaataa.

Täällä mokia jotka saattavat auttaa kestämään omia - https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Luettelo_rikoksista_tuomituista_kansane…

Melkein päivittäin. Hävettää ja ahdistaa. Etenkin iltaisin nukkumaanmenon yhteydessä tulee mieleen kaikkia ja tunnun muistavan ihan kaikki elämäni aikana tekemäni noloudet.

Kukaan ei ole täydellinen kirjoitti:

Täällä mokia jotka saattavat auttaa kestämään omia - https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Luettelo_rikoksista_tuomituista_kansane…

Entä jos on itelläki joku tossa listassa oleva "moka"?

Joskus tietyssä mielentilassa sitä alkaa oikein vatvomaan kaikkia menneisyyden töppäilyjä ja meinaa kuolla häpeään. Itse olen ihmistyyppiä, joka ei oikein osaa nauraa mokilleen. Muiden töppäilyt eivät juuri hetkauta, mutta auta armias kun itse teet jotain, niin sen muistat vielä 20 vuoden päästäkin.

En minä ainakaan ilman Jeesuksen armoa selviäisi mokieni kanssa. En tarkoita, ettei itse tarvitsisi ottaa vastuuta teoistaan ja yrittää käyttäytyä parhaansa mukaan, mutta sitten kun on yrittänyt, ja silti huomaa mokaavansa, niin ei sitä muuten kestäisi.

Häpeä on voimakkaimpia tunteita ihmisellä. On hyödyllistä, että koemme häpeän niin voimakkaana, sillä se suojelee meitä hölmöjen juttujen tekemiseltä. Tottakai joskus tulee tunnettua häpeää myös tarpeettoman voimakkaasti ja myös sellaisista asioista, joista ei olisi juurikaan syytä tuntea häpeää. Silloin voi puhua itselleen järkeä, että kaikki mokaavat joskus, ja että minä jatkan elämääni eteenpäin siitä huolimatta että mokasin.

Joo, mokia tai muita noloja juttuja tulee mieleen aina silloin tällöin. Sit sitä äkkiä koittaa miettiä jotain muuta ja huutaa pään sisällä kovaa et "ei ei ei ei ei älä muistele" :D ja kun jälkeenpäin miettii, niin en muista kenenkään kaverin mokia tms., eli tuskin nekään muistaa mun. Se vähän lohduttaa. Mut voi kamala niitä murkku- ja teini-iän nolouksia :D

Mun täytyy tunnustaa, että olin helpottunut, kun kuulin, että eräs opiskeluaikainen ihastukseni - jolle varsin tökerösti tunnustin ihastukseni silloin - oli kuollut joku aika sitten. Nyt tietysti tunnen sitten syyllisyyttä siitä, että olen iloinen kolmen lapsen isän kuolemasta...

En tavannut häntä edes jokavuosi, mutta koska olemme samalla alalla ja meillä on yhteisiä ystäviä ja kollegoja, niin törmäilin häneen aina silloin tällöin ja se oli supernoloa. Nyt on helpottunut olo.

Minä olin pitkään kärsinyt häpeän toistuvasta pintaan tulemisesta. Olin ehkä 15 vuoden ajan aktiivisesti pyrkinyt sellaiseen henkiseen kasvuun, että pääsisin irti häpeästä ja myös liian huonosto stressinsietokyvystä. Aikaa kului ja pyrkimys oli kova, mutta häpeä pysyi eikä stressiherkkyyskään helpottanut tarpeeksi. Sitten tilanne muuttui. Koin suuren vastoinkäymisen, jonka jälkeen tunsin itseni henkisesti kuolleeksi. Ai että se oli vapauttavaa! Kuolema on ihana asia! Henkisen kuoleman tunne käynnisti sellaisen prosessin, jota ei voi enää pysäyttää. Paluuta entiseen ei enää ole. Muutos etenee peruuttamattomasti. Häpeä hiipuu. Stressi ei tule enää niin voimakkaana. Elän onnellisempana kuin koskaan, vaikka muutosprosessi ei ole vielä läheskään valmis. Eikä henkinen kasvu koskaan valmiiksi tulekaan. Tärkeää on päästä tietyn kriittisen rajan yli. Valitettavasti monilla ihmisillä se vaatii jonkinlaisen ison vastoinkäymisen.