Mummoni kuoli, enkä ole kauhean surullinen

Vierailija kirjoitti:

Vaaria kohtaan tunnen paljon myötätuntoa ja jonkin verran ikävöin mummoa. Olin lapsena hänen kanssaan läheinen, myöhemmin koin, että mummo oli liian arvosteleva minua kohtaan eikä välit enää olleet niin lämpimät.

Minua vaivaa vaan jotenkin oma tunteettomuuteni siitä huolimatta. Itkin pari kertaa, nyt keskityn omiin turhiin ja pinnallisiinkin asioihini ihan nauttien.

Kuitenkin itkit, joten et nyt ihan tunteeton asian suhteen ollut. 

Ehkä ajattelet, että mummon oli jo aika lähteä, ei siis ikävällä tavalla, vaan että hän on elänyt jo pitkän elämän, niin sitä tavallaan pitää kuolemaa "helpotuksena".

Mä olin vielä tunteettomampi kun oma mummo kuoli. Mummo oli jokseenkin ikävä ihminen, aina puhumassa toisista pahaa. Soitteli äidille monta kertaa viikossa ihan vaan valittaen. Jaksoi aina kommentoida ihmisten lihomisia (mutta ei koskaan laihtumisia). Mummon tervehdys ihmiselle saattoi olla: "Oletpas sinä lihonut". Oli tuollainen pitkään jo ennen kuin varsinainen vanhuudenhöperyys alkoi. Minusta ei juuri näyttänyt välittävän, olinhan tehnyt elämässä ihan kummallisia valintoja (korkeakoulutus ja uran aloitus ennen lasten hankkimista). Mieheni ulkomuotoa arvosteli, vaikka itse oli elänyt koko elämänsä kurjassa avioliitossa valittuaan aviomiehensä lähinnä ulkonäön perusteella. Jos ei erityisemmin pitänyt ihmisestä tämän eläessä, niin ei sitä kuolemaakaan tarvitse surra. Varsinkin kun vanhusten osa on päätyä mullan alle. Meidän mummo eli vielä sairaanakin todella pitkään. Toisen mummon kuolemaa surisin kovasti, toivottavasti ei tule eteen vielä pitkään aikaan.

En mäkään kauheasti itkenyt kun mun toinen mummo kuoli, toista surinkin enemmän. Mutta en myöskään kauheasti surrut isäni kuolemaa ja äitini kuolemaa tulen kenties suremaan vielä vähemmän.

Oma mummoni kuoli lähes 15 vuotta sitten. Hän kommentoi painoani ollessani teini-ikäinen ja muistan hänen arvostelleen mm. äitini pukeutumista (pukeutui kuulemma liian hienostelevasti). Äiti antoi arvostelun mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos eli ei niistä itseensä ottanut. Minä taas muistan itkeneeni lähes aina kotimatkalla. Kun mummo kuoli, tunsin surua lähinnä äidin puolesta. Mutta koska en tuntenut häntä läheiseksi itselleni, en varsinaisesti häntä osannut kaivata enempää. Mutta oma äitini sen sijaan on aivan mahtava mummo lapsilleni eikä ikimaailmassa sano heille mitään samanlaista, kuin oma mummoni minulle aikoinaan.