Hei te yksinäiset aikuiset. Olitteko myös nuorena paljon yksin vaiko kaverisuhteet vaan loppui opiskelujen jälkeen?

Aika paljon olin nuorenakin yksin. Muutama koulusta saatu kaveri kuitenkin oli, joiden kanssa olin  vapaa-ajallakin jonkin verran tekemisissä. Mitään sydänystäviä emme yhdenkään kanssa olleet. Näiden kanssa välit sitten vähitellen etääntyivät peruskoulun loputtua, kun muutin paikkakuntaa. Nykyään kontaktit joulukortti-tasolla.

Peruskoulun jälkeisistä opinnoista on tarttunut mukaan vain yksi kaveri.  Asumme nykyään eri puolilla Suomea, joten yhteyttä pidetään lähinnä sähköpostitse. Olen aina ollut huono ja hidas tutustumaan, ystävystymisestä puhumattakaan. Tunnen helposti itseni ulkopuoliseksi kaikissa porukoissa, ja jollain tavalla olen sellainen ihminen jonka seura ei jaksa kiinnostaa.  Vika siis enemmän minussa itsessäni kuin muissa,

Aikuisena en ole onnistunut enää ystäviä tai edes kavereita löytämään. Enkä kai ole osannut hirveästi yrittääkään. Arkielämässäni teen kaiken yksin. Oikeasti elämässä mukana olevaa kaveria minulla ei ole ollut 20 vuoteen. :(

Nuorena oli kavereita, hengailtiin jatkuvasti. Koska tahansa saattoi mennä lähihuoltsikalle tai pistää pari tekstaria niin oli kahvitteluseura kunnossa.

N. 22-vuotiaana hommaan tuli kuitenkin muutos. Osa lähti muualle opiskelemaan, osa teki perheitä, osa alkoholistui, muutama hankki moottoripyörät ja kulkupelittömän seura ei kiinnostanut ja osa ei vaan enää jaksanut notkua "kulmilla". Huomasin, että kukaan ei ota enää itse kontaktia, se olin aina minä joka lähetteli niitä "lähetääks kahville" -viestejä. Päätin kokeilla kysyykö joku muu jos en itse sitä tee ja melkein 20 vuotta myöhemmin odotan yhä.

Sinänsä se on ihan ok, että tuo nuoruusaikojen kaveripiirihän ei ollut mitenkään erityisemmin valittu yhteisten kiinnostusten tai matchaavien persoonallisuuksien perusteella vaan lähinnä satuttiin vaan asumaan samalla alueella. Tuollainen kaveripiiri oli monella tapaa rajoittavakin, kun koko ajan piti olla vähän varpaillaan että tulee jotain vuosikausien naljailua jos tekisi jotain poikkeavaa, kuten aloittaisi jonkun epätavallisen harrastuksen. Kukaan niistä ei myöskään ollut "ystävä", vaan ennemminkin korkeintaan "kaveri" tai "tuttu".

Nyt näin aikuisena sittemmin on pari kertaa ollut melkein ystäviä ja jonkin mittaisia kaverisuhteita, mutta ne ovat jääneet parin vuoden pituisiksi. Työkavereita ei kovin helposti tule työajan ulkopuolella pyydettyä mihinkään ellei synkkaa sitten jotenkin maagisen hyvin. Firman bileissä sun muissa aktiviteeteissa olen kuitenkin usein ensimmäisenä mukana ja lähden viimeisenä.

Hyvän ystävyyssuhteen löytäminen on vaikeampaa kuin hyvän puolison. Siinä pitäisi melkeinpä matchata enemmän kuin parisuhdetta varten. 

Jonkun verranhan tämä rajoittaa elämää, esim. mihinkään pizzeriaa kummempiin ravintoloihin ei paljon viitsi yksin lähteä ja kahviloissa istuminenkin on vähän merkityksetöntä itsekseen, vaikka monesti on ihan mukava vaan mennä johonkin ihmisten pariin vaikkei niiden kanssa missään tekemisissä olisikaan. Joskus se kyllä ahdistaa ja murehdituttaa.

Aika paljon kuitenkin olen tehnyt yksinäni juttuja kuten reissaillut ulkomailla, käynyt keikoilla, pyörinyt baareissa (joista sitten löytynyt väliaikaista seuraa tai parin vuoden parisuhteita) ja käynyt leffoissa. 

Jonkun tutkimuksen mukaan ihmisen elämä menee seitsemän vuoden sykleissä, tapahtuu henkilökohtaista kehittymistä, vaihtuu kaverit, jne.  Omalla kohdalla tuo on ainakin pitänyt aika hyvin paikkansa.

Kyllä minula lapsena oli muutama hyvä kaveri, samoin nuorena. Opiskelut ja työ ovat vieneet eri suuntiin, yhteydenpito jäi. Aikuisena ei minulla oikeastaan ystäviä ole ollutkaan. Olen oman itseni seurassa viihtyvää tyyppiä, enkä koe kärsiväni ystävien puuttumisesta. Yksinäinenkään en koe olevani.

Olin nuorempana todella paljon yksin ja olen siis edelleen. En jotenkin koskaan sopinut joukkoon ja tunsin oloni yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisi ihmisiä ollutkin.

Minulla ei koskaan lapsena/nuorena ollut ystäviä, korkeintaan kavereita, joiden kanssa tuli koulussa oltua. Vapaa-ajalla olin aina yksin. Pitkään kaipasin ystäviä, joiden kanssa voisi viettää aikaa muutenkin kuin esim, opintojen parissa. Nyt viime vuosien aikoina elämääni on tullut kourallinen ihmisiä,  joiden kanssa olen lähentynyt. Olen kokenut ystävyyssuhteet ahdistavina ja olen huomannut alkavani ottaa etäisyyttä ystävistäni. Olo tämän kaiken suhteen on todella ristiriitainen.

Ala-asteella oli aika paljon kavereita ja useana iltana viikossa olin menossa.

Yläasteella ja lukiossa kaverit alkoi sitten kadota. Etenkin lukiossa olin usein yksin ja aika yksinäinen myös.

Ammattikorkeakoulussa sain muutaman hyvän ystävän, mutta aika usein silti koin itseni yksinäiseksi. Jos näillä kavereilla sattui olemaan jotain muuta menoa, niin jäin sitten aina yksin.

Viime vuonna muutin uuteen kaupunkiin valmistuttuani. Täällä sitä on taas todella yksin. En ikinä olisi arvannut, että kavereitten hankkiminen on näin vaikeaa. Töissä kaikki ovat paljon vanhempia ja ihan eri elämäntilanteissa. Missään muualla ihmisiin ei oikein tutustu. Netin kautta olen joitain ihmisiä tavannut, mutta eipä niistä ole sen ihmeempää kaveruutta syntynyt. Tuntuu, että kaikilla on jo olemassa se oma kaveriporukka. Tosi paljon vietän aikaani yksin. Onneksi olen aika hyvin tottunut siihen, mutta kyllä se joskus harmittaa, kun ei täällä oikein ole ketään kehen ottaa yhteyttä.

Minulla oli aina paljon kavereita. Ihan pikkulapsesta lähtien. Paljon kavereita oli myös yläasteella.

Kun menin lukioon aloin nauttia yksinäisyydestä. Opiskelin muiden mukana, mutta ystäviä en löytänyt, enkä halunnut.

Koko aikuisikäni olen elänyt ilman ystäviä. Kavereita toki saan helposti. Minä olen tyytyväinen näin.

Teen taidetta ja kirjoitan. Sen lisäksi opiskelen hoitotieteitä. Tuon lisäksi minulla ei ole aikaa eikä halua ystävyyssuhteisiin.

Olen onnellinen. Rakastan aurinkoa ja kesäistä vesisadetta, syysmyrskyjen voimaa ja ensilunta. Luonto on minulle kuin koti. Ei siellä voi olla yksinäinen, vaikka yksin siellä olenkin.

Yläasteella olin jopa suosittu, vaikka olin outo ja epäsosiaalinen. Olin kuitenkin nätin näköinen ja vähän kovistyylinen, poltin ja join enkä ollut laumasieluinen esim pukeutumisessa, niin herätin kiinnostusta. Lukiossa olin eri paikkakunnalla ja siellä sain kyllä enimmäkseen olla itsekseni. Vaikka en kiusattu ollut, niin oikeastaan mulla oli vain yksi kaveri ja joitain tuttuja, moni piti etäisyyttä. Oli kuitenkin poikaystävä ja kämppäkavereita, joiden kanssa olin, joten ei se paljon haitannut. Sain lapsen, pikkulapsiaikana mulla oli pari uutta äitikaveria, sen jälkeen on oikeastaan alkanut yksinäisyys.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena oli kavereita, hengailtiin jatkuvasti. Koska tahansa saattoi mennä lähihuoltsikalle tai pistää pari tekstaria niin oli kahvitteluseura kunnossa.

N. 22-vuotiaana hommaan tuli kuitenkin muutos. Osa lähti muualle opiskelemaan, osa teki perheitä, osa alkoholistui, muutama hankki moottoripyörät ja kulkupelittömän seura ei kiinnostanut ja osa ei vaan enää jaksanut notkua "kulmilla". Huomasin, että kukaan ei ota enää itse kontaktia, se olin aina minä joka lähetteli niitä "lähetääks kahville" -viestejä. Päätin kokeilla kysyykö joku muu jos en itse sitä tee ja melkein 20 vuotta myöhemmin odotan yhä.

Sinänsä se on ihan ok, että tuo nuoruusaikojen kaveripiirihän ei ollut mitenkään erityisemmin valittu yhteisten kiinnostusten tai matchaavien persoonallisuuksien perusteella vaan lähinnä satuttiin vaan asumaan samalla alueella. Tuollainen kaveripiiri oli monella tapaa rajoittavakin, kun koko ajan piti olla vähän varpaillaan että tulee jotain vuosikausien naljailua jos tekisi jotain poikkeavaa, kuten aloittaisi jonkun epätavallisen harrastuksen. Kukaan niistä ei myöskään ollut "ystävä", vaan ennemminkin korkeintaan "kaveri" tai "tuttu".

Nyt näin aikuisena sittemmin on pari kertaa ollut melkein ystäviä ja jonkin mittaisia kaverisuhteita, mutta ne ovat jääneet parin vuoden pituisiksi. Työkavereita ei kovin helposti tule työajan ulkopuolella pyydettyä mihinkään ellei synkkaa sitten jotenkin maagisen hyvin. Firman bileissä sun muissa aktiviteeteissa olen kuitenkin usein ensimmäisenä mukana ja lähden viimeisenä.

Hyvän ystävyyssuhteen löytäminen on vaikeampaa kuin hyvän puolison. Siinä pitäisi melkeinpä matchata enemmän kuin parisuhdetta varten. 

Jonkun verranhan tämä rajoittaa elämää, esim. mihinkään pizzeriaa kummempiin ravintoloihin ei paljon viitsi yksin lähteä ja kahviloissa istuminenkin on vähän merkityksetöntä itsekseen, vaikka monesti on ihan mukava vaan mennä johonkin ihmisten pariin vaikkei niiden kanssa missään tekemisissä olisikaan. Joskus se kyllä ahdistaa ja murehdituttaa.

Aika paljon kuitenkin olen tehnyt yksinäni juttuja kuten reissaillut ulkomailla, käynyt keikoilla, pyörinyt baareissa (joista sitten löytynyt väliaikaista seuraa tai parin vuoden parisuhteita) ja käynyt leffoissa. 

Jonkun tutkimuksen mukaan ihmisen elämä menee seitsemän vuoden sykleissä, tapahtuu henkilökohtaista kehittymistä, vaihtuu kaverit, jne.  Omalla kohdalla tuo on ainakin pitänyt aika hyvin paikkansa.

Olisin itse voinut kirjoittaa tämän. Pienestä kylästä kotoisin, joten nuoruuden kaverit olivat sattuman valitsemia. Muutin parikymppisenä suurempaan kaupunkiin ja olen täällä tutustunut useampaankin ihmiseen, mutta kaikki ystävyyssuhteet ovat kuivuneet kasaan parissa vuodessa. Tuntuu, että olen viallinen, vaikka yksin viihdynkin. Lähinnä silloin, kun jotain mahtavaa tapahtuu niin kaipaisi jonkun muunkin jakamaan asian oman miehen lisäksi, mutta muuten olen elämääni tyytyväinen.

En ole yksinäinen, vaikka elänkin yksin ja viihdyn parhaiten yksin. Minulla on yksi hyvä ystävä, eipä paljon muuta. Olen ollu lapsesta asti yksinolija, minulla ei lapsena ja teininä ollut yhtään ystävää, korkeintaan kavereita. Olin yleensä luokan paras, joten kanssani kaveerattiin, koska tarvitsivat apuani.

Ihan pienenä olin ujo, eikö minulla ollut yhtään kaveria, jos serkkuja tai sisaruksia ei lasketa. Olin yksinäinen ja surullinen, sillä luulin, ettei minusta vain tykätä. Oikeasti se johtui varmaankin hiljaisesta luonteestani ja ujoudestani. Ala-asteella sain ensimmäisen oikean ystävän. Se kävi niin, että tuo ystävä halusi tutustua minuun, ei toisinpäin. Samalla tavalla sain lopulta muitakin kavereita. En ikinä tehnyt itse aloitetta ystävyyden solmimiseksi.

Yläasteella kaverit pysyivät aika lailla samoina, mutta huomasin viettäväni yhä enemmän aikaa yksin. Olin jo ala-asteella kokenut ystävistä kilpailun ahdistavaksi. Yläasteella meno tuntui vain jatkuvan. Aina oltiin jonkun paras ystävä vähän aikaa, kunnes joku toinen vei paikan parhaan ystävän palkintopallilta. Aloinkin keskittyä enemmän ja enemmän omiin juttuihin, sillä en kokenut olevani kenellekään ns. "oikea ystävä".

Päätin mennä eri lukioon kuin muut ja aluksi olin sielläkin yksin. Sitten tapahtui klassiset ja minun seuraani alkoi hakeutua ihmisiä, jotka halusivat tutustua minuun. Tietenkin olin heille ystävällinen, mutta en kokenut mitään sielunsiskoutta yhdenkään kanssa. Etenkin yksi heistä kävi suorastaan hermoilleni, sillä minun olisi pitänyt koko ajan vastata puhelimeen ja tulla käymään. Valehtelinkin usein, että minulla on muuta menoa, jotta sain olla yksin.

Jotenkin mielenkiintoista, että kaikki ne yksinäiset vuodet toivoin itselleni ystävää, joka olisi samanlainen kuin minä tai edes lähes samanlainen. Olin kuitenkin sosiaalisesti täysin kykenemätön hankkimaan itselleni kaltaisiani ystäviä ja tyydyinkin aina vain niihin, jotka tyrkyttivät minulle seuraansa. Pidin näitä "ystäviäni" aina jotenkin rasittavina. He pitivät täysin eri asioista kuin minä, olivat pinnallisia ja huonoja koulussa. He ihailivat lihaksikkaita miehiä ja tykkäsivät dokaamisesta viimeisen päälle tällättyinä pikkutopeissaan.

Minä taas olin hissukka runotyttö, jolle ulkonäöllä ei ollut suurta merkitystä. Tykkäsin bändeistä, joita 30-40- vuotiaat musiikinharrastajat kuuntelivat. Elämässäni oli hirveä läjä haaveita, joista en kehdannut edes mainita yhdellekään"ystävistäni".

Lukion jälkeen vietin vuosia yksinäisyydessä. Opiskeluaikana sain joitakin kavereita, mutta nekin jäivät valmistumisen jälkeen. En edelleenkään koe sen suurempaa yhteneväisyyttä kenenkään muun kanssa paitsi rakkaan mieheni. Kyllä silti kaipaan uutta ystävää, jonka kanssa olisi mielekästä viettää aikaa ja keskustella, mutta olen edelleen liian ujo hankkiakseni ystävän.

Salaa olen jopa onnellinen, että olen päässyt eroon suurimmasta osasta vanhoja kavereitani, jotka lähinnä kuormittivat minua henkisesti, sillä koin olevani niin erilainen kuin he.

yläasteella oli tosi iso kaveriporukka. ammattikoulussa piiri pieneni mutten silti ollu yksinäine ja siinä vaiheessa ko aloin oottaa esikoistani nii kaikki kaverit vaa katos johonki. kuullemma musta tuli nii tylsä ku en enää juossu baareissa heidän kans

Olin lapsena ja nuorena paljon yksin, mutta opiskeluaikana ja ensimmäisten 10 vuoden aikana työelämässä minulla oli paljon kavereita, myös oikein hyviä ja läheisiä ystäviä useita. Sitten kuitenkin muutin aikuisena rakkauden perässä uudelle paikkakunnalle, ja täällä en ole enää saanut ollenkaan ystäviä. Aluksi perhe riitti, mutta tietysti olisi mukavaa, jos olisi edes yksi hyvä ystävä omalla paikkakunnalla. Olen kuitenkin introvertti ja tosiaan lapsena tottunut yksinäisyyteen, joten aktiivisuus aloitteiden teossa on vaikeaa. Työpaikalta ei valitettavasti löydy ketään samanhenkistä, enkä oikein viihdy ryhmäharrastuksissa.

Ystävät on kiva asia mutta yllättävän usein kierrossa on ystäviä jotka yrittää hyötyä tai ottaa yhteyttä vain hyötymis tarkoituksella

Olin/olen erittäin sosiaalinen ja ystäviä oli paljon aina tuonne n. 25 ikävuoteen saakka. Siitä eteenpäin aloin rajoittaa heidän kanssaan oloaan, koska aloin tuntemaan koko ajan enemmän ja enemmän, että asiat menevät kilpailuksi ja vertailuksi miten kenelläkin menee. Erittäin rasittavaa.

Minä taas olen taistellut ihan kouluvuosien alusta yksinäisyyden kanssa. Välillä oli pari kaveria koulussa, välillä ei. Opiskeluajat ja aikuisuuden olen sitten ollut täysin yksin.

Lähes kaikki kaverit jäivät lukion jälkeen. Tällä hetkellä mulla on 1 todella hyvä ystävä, loput on niitä moikkaustuttuja. Olen ollut kyllä aina sellainen yksinäinen susi joten mun on hyvin vaikea muodostaa ystävyyssuhteita.