Tunnetko syyllisyyttä kun oma läheinen (isä, äiti, veli tai sisko) ärsytää niin paljon, että tekis mieli laittaa välit...

Pitää ymmärtää muita ihmisiä. He näkevät asiat omalta kannaltaan, sinä omaltasi.

Toi on niin tyypillistä teinikapinointia, tulee jollain vasta myöhemmin elämässä.

Ymmärrän täsmälleen mitä tarkoitat! Ja aina, heidän mielestään, riidan syy on minussa, koska olen vaikea ihminen. Olisi helpotus, jos he laittaisivat välit poikki. He voisivat syyttää minua rauhassa, mutta minun ei tarvitsisi syyllistyä asiasta. Eikä ahdistua siitä, ettei tulla toimeen mutta on pakko olla tekemisissä.

pistä vaa mut kerro kans rehellisesti mielipiteen ettei ala sit ihmettelee et mikset enää puhu heille

En tunne syyllisyyttä enää. Ajattelin aina, että olen hankala ja kylmä ihminen, kun en pidä vanhemmistani vaikka he olivat hyviä vanhempia. Ajattelin että tunteettomuus ja tietty pahantahtoisuus on osa luonnettani ja hyväksyin sen pikkutytöstä asti. Vasta viime vuosina olen tajunnut, että ei lapsuuteni ollut erityisen hyvä eivätkä vanhempani olleet hyviä vanhempia. En vielä oikein tiedä, olenko nyt sitten kylmä ja pahantahtoinen ihminen vai en. Mutta syyllisyys on poissa ja se on helpotus.

Vierailija kirjoitti:

En tunne syyllisyyttä enää. Ajattelin aina, että olen hankala ja kylmä ihminen, kun en pidä vanhemmistani vaikka he olivat hyviä vanhempia. Ajattelin että tunteettomuus ja tietty pahantahtoisuus on osa luonnettani ja hyväksyin sen pikkutytöstä asti. Vasta viime vuosina olen tajunnut, että ei lapsuuteni ollut erityisen hyvä eivätkä vanhempani olleet hyviä vanhempia. En vielä oikein tiedä, olenko nyt sitten kylmä ja pahantahtoinen ihminen vai en. Mutta syyllisyys on poissa ja se on helpotus.

Tutun oloista tekstiä. Äitini hoki läpi lapsuuden mulle kuinka olen hankala lapsi, tunsin syyllisyyttä ja pidin itseäni pahana. Äitini sanoi myös kuinka avioeron tullen minä jäisin isälle ja kolme muuta sisarusta menisivät äidille, vaikka tiesi kuinka pelkäsin isää ja näin aikuisena kun on omia lapsia ymmärrän kuinkaa julmaa tuollainen oli. Olen aikuisiällä ollut liiankin kiltti ja miellyttämisenhaluinen ja ymmärsin kuinka sairaassa kotioloissa kasvoinkaan mm. perheväkivaltaa, alkoholismia jne. Nykyään on välit poikki kokonaan ja voin paremmin kun ei tarvitse olla tekemisissä.

Aloin ymmärtää perheemme dynamiikkaa ja sitä, että en ole tullut aina läheskään hyvin kohdelluksi enkä rakastetuksi omana itsenäni. On aivan luonnollista, että aikuisena tunnen olevani aika erillinen perheestäni, enkä kauheasti halua heidän kanssaan olla. Perheenjäseneni alkoivat tulla huonosti toimeen kanssani, kun vasta 3-kymppisenä aloin vastustaa perheeseeni kuuluvaa teennäisyyttä, tunteiden vähättelyn ja tunteiden ilmaisusta syyllistävää kulttuuria. Rakastin ja arvostin äitiäni lapsena, mutta aikuisena olen ymmärtänyt, että hän ei osannut oikein olla minulle aikuinen, joka tukee, vaikka parhaansa varmaan yritti. Se on aiheuttanut minulle paljon työtä, koska minun on vaikea käsitellä tunteitani ja hyväksi äidiksi kasvaminen omalle lapselle on vaatinut paljon, ei ole tullut luonnostaan. Olen alkanut suuntautua enemmän kohti ystäviä - ihmisiä, joiden kanssa voisi puhua kaikesta ja jotka haluavat minun olevan oma itseni. Oloni on parempi.

Psykolologian näkökulmasta ihmiset jää tahtomattaan (tai varmaan joku myös ihan omasta halusta) niihin rooleihin kiinni. "Vaikea"  veli on vaikea myös aikuisena, vaikka ei oikeasti olisikaan. Joku on pienenä ollut nörtti, pihi, ahne, vaativa, dominoiva jne jne. Siitä leimasta ja roolista on vaikea päästä eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tunne syyllisyyttä enää. Ajattelin aina, että olen hankala ja kylmä ihminen, kun en pidä vanhemmistani vaikka he olivat hyviä vanhempia. Ajattelin että tunteettomuus ja tietty pahantahtoisuus on osa luonnettani ja hyväksyin sen pikkutytöstä asti. Vasta viime vuosina olen tajunnut, että ei lapsuuteni ollut erityisen hyvä eivätkä vanhempani olleet hyviä vanhempia. En vielä oikein tiedä, olenko nyt sitten kylmä ja pahantahtoinen ihminen vai en. Mutta syyllisyys on poissa ja se on helpotus.

Tutun oloista tekstiä. Äitini hoki läpi lapsuuden mulle kuinka olen hankala lapsi, tunsin syyllisyyttä ja pidin itseäni pahana. Äitini sanoi myös kuinka avioeron tullen minä jäisin isälle ja kolme muuta sisarusta menisivät äidille, vaikka tiesi kuinka pelkäsin isää ja näin aikuisena kun on omia lapsia ymmärrän kuinkaa julmaa tuollainen oli. Olen aikuisiällä ollut liiankin kiltti ja miellyttämisenhaluinen ja ymmärsin kuinka sairaassa kotioloissa kasvoinkaan mm. perheväkivaltaa, alkoholismia jne. Nykyään on välit poikki kokonaan ja voin paremmin kun ei tarvitse olla tekemisissä.

Tällaisista syistä ymmärrän juuri että välit laitetaan poikki, sen sijaan tuollainen miten ap asian muotoili, että joku vain ärsyttää niin kuulostaa sille, että no mietipäs mikä sinussa itsessäsi on vikana kun suksi ei luista. Ai että ihan ärsyttää, no wow. Jos joku ap:n kaltainen kuvailis minua niin, että mä ärsytän, niin tulis vain paha mieli, koska erittäin todennäköisesti hänessäkin on vikaa, mutta sen pahan mielenkö tuottaminen on nyt aloittajan tarkoituksenakin sukulaisilleen vai mikä?

Ja varmasti se syyllisyyden tunnekin on pitkälti opittua, eli siitäkin päässee itsetyöskentelyllä eroon. Ap

Vierailija kirjoitti:

Aloin ymmärtää perheemme dynamiikkaa ja sitä, että en ole tullut aina läheskään hyvin kohdelluksi enkä rakastetuksi omana itsenäni. On aivan luonnollista, että aikuisena tunnen olevani aika erillinen perheestäni, enkä kauheasti halua heidän kanssaan olla. Perheenjäseneni alkoivat tulla huonosti toimeen kanssani, kun vasta 3-kymppisenä aloin vastustaa perheeseeni kuuluvaa teennäisyyttä, tunteiden vähättelyn ja tunteiden ilmaisusta syyllistävää kulttuuria. Rakastin ja arvostin äitiäni lapsena, mutta aikuisena olen ymmärtänyt, että hän ei osannut oikein olla minulle aikuinen, joka tukee, vaikka parhaansa varmaan yritti. Se on aiheuttanut minulle paljon työtä, koska minun on vaikea käsitellä tunteitani ja hyväksi äidiksi kasvaminen omalle lapselle on vaatinut paljon, ei ole tullut luonnostaan. Olen alkanut suuntautua enemmän kohti ystäviä - ihmisiä, joiden kanssa voisi puhua kaikesta ja jotka haluavat minun olevan oma itseni. Oloni on parempi.

Ja koska oma prosessisi on ollut noinkin työstettävissä eikä ilmeisesti kovin traumaattinen kuitenkaan niin lyöt täällä av:llä sinua traumatisoituneempia ihmisiä kertomalla että on heidän oma syynsä jos heillä on vielä vaikeuksia menneisyytensä takia?

Ap, I feel you. Suku ON pahin. 

Vallankäyttöä pahimmillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vallankäyttöä pahimmillaan.

Läheisissä ihmissuhteissa usein hämärtyy se, mikä on oikein ja hyväksyttävää. 

Ymmärrän tuon tunteen, tosin se tulee lähinnä äitiäni kohtaan, ei muita perheenjäseniä. Se taitaa olla ihan normaalia. Se tulee ja menee, en koskaan oikeasti laittaisi välejä poikki, ellei tekisi jotain tosi kamalaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vallankäyttöä pahimmillaan.

Läheisissä ihmissuhteissa usein hämärtyy se, mikä on oikein ja hyväksyttävää. 

Niin ja vielä silloin kun toinen osapuoli on oikeuksistaan ymmärtämätön lapsi :( Minulta meinasi melkein tämän takia jäädä lapset tekemättä, koska en ole varma, ymmärtäisinkö aina itsekään heidän aitoa oikeaa parastaan, koska minun edestäni sitä EI ole ymmärretty, mutta mieheni on niin oikeuden tunteva ja oikeudenmukaisesti elävä ja muihin suhtautuva ihminen, että päätin uskaltaa. Lapsiahan on nujerrettu kautta aikain ihan siksi vain koska heillä on pienempi fyysinen koko ja he ovat riippuvaisia vanhemmistaan.

Kamalaa olla riippuvainen ihmisestä, joka loukkaa sinua joka päivä. Minnekään et pääse ja selviytymiskeinona opit että olet itse paha, vika on sinussa. Aikuisena vasta heikosti hahmotat, että hetkinen, eikö se olekaan näin?

En mäkään niin koskaan tekis. Välillä vaan menee niin ihon alle, että kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita nousee pintaan. Menee ne ohi. 

Mun sukulaiset on pullauttanut mut systeemistä. Nyt isältä tuli viime jouluna kortti, mutta en ole siihen reagoinut. Se juna meni jo. Asia vaivaa paljon, mutta olen niin loukkaantunut, etten halua välejä korjata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tunne syyllisyyttä enää. Ajattelin aina, että olen hankala ja kylmä ihminen, kun en pidä vanhemmistani vaikka he olivat hyviä vanhempia. Ajattelin että tunteettomuus ja tietty pahantahtoisuus on osa luonnettani ja hyväksyin sen pikkutytöstä asti. Vasta viime vuosina olen tajunnut, että ei lapsuuteni ollut erityisen hyvä eivätkä vanhempani olleet hyviä vanhempia. En vielä oikein tiedä, olenko nyt sitten kylmä ja pahantahtoinen ihminen vai en. Mutta syyllisyys on poissa ja se on helpotus.

Tutun oloista tekstiä. Äitini hoki läpi lapsuuden mulle kuinka olen hankala lapsi, tunsin syyllisyyttä ja pidin itseäni pahana. Äitini sanoi myös kuinka avioeron tullen minä jäisin isälle ja kolme muuta sisarusta menisivät äidille, vaikka tiesi kuinka pelkäsin isää ja näin aikuisena kun on omia lapsia ymmärrän kuinkaa julmaa tuollainen oli. Olen aikuisiällä ollut liiankin kiltti ja miellyttämisenhaluinen ja ymmärsin kuinka sairaassa kotioloissa kasvoinkaan mm. perheväkivaltaa, alkoholismia jne. Nykyään on välit poikki kokonaan ja voin paremmin kun ei tarvitse olla tekemisissä.

Tällaisista syistä ymmärrän juuri että välit laitetaan poikki, sen sijaan tuollainen miten ap asian muotoili, että joku vain ärsyttää niin kuulostaa sille, että no mietipäs mikä sinussa itsessäsi on vikana kun suksi ei luista. Ai että ihan ärsyttää, no wow. Jos joku ap:n kaltainen kuvailis minua niin, että mä ärsytän, niin tulis vain paha mieli, koska erittäin todennäköisesti hänessäkin on vikaa, mutta sen pahan mielenkö tuottaminen on nyt aloittajan tarkoituksenakin sukulaisilleen vai mikä?

Näin mietin minäkin juuri aikanaan. Ajattelin, että minussa on vikaa ja olen kylmä ja pahantahtoinen ihminen, kun minua aina vain ärsytti ja hermostutti vanhempieni seura. (Kirjoitin siis tuolla aikaisemmin.) Sitten aloin ihmetellä, miksi minä joka tulen niin hienosti toimeen kaikkien muiden kanssa, olen niin ilkeä vanhemmilleni?

Kun tuo ajatus tuli ensi kertaa mieleen aikuisena, silloin aloin ajatella monta asiaa lapsuudestani. Mietin, miten aikuinen ihminen voi tehdä tai sanoa lapselle niin pahasti, kuin minulle? Miten joku pystyy siihen? Tajusin että minulla on ollut kyllä syytä olla kylmä ja torjuva, vaikka en sitä syytä tiedostanutkaan.

Kun ne kaikki ikävät jutut eivät ole noin "selkeitä", eli alkoholismia ja fyysistä väkivaltaa. Lapsuus voi olla huono, vaikka kumpaakaan noista ei olisi ollut. Sitä on vain vaikeampi tiedostaa tai selittää ulkopuolisille. Tai itselleen.

En koe tuollaisia tunteita, koska en piittaa ihmisistä. En anna ihmisille juuri painoarvoa millään mittarilla. Pelkästään meidän oma aurinkokuntamme on täynnä mahtavaa kauneutta ja tarjoaa mitä jännittävimpiä asioita. Ei ole jaksanut ihmisten asiat juuri kiinnostaa enää sen jälkeen, kun sain lapsena kaukoputken. Kosmos ei välitä meidän vähäisistä tuntemuksista ja touhuista. Me olemme vielä taaperoita tässä maailmankaikkeudessa ja oikeassa maailmassa, luonnonvoimat ovat ainoa ja oikea auktoriteetti.

M26v