Minä avaudun nyt kaikesta (en huomioi vittuilijoita)

Olen eronnut muutama kuukausi sitten tähän asti vahvimpia tunteita aiheuttaneesta suhteesta. Nyt ymmärrän, että lähes kaikki oli harhaa ja valhetta. Ei tunteet, mutta lähes kaikki muu. Hänen puoleltaan.

Kotiin kävellessäni mietin, onko yksikään parisuhde koskaan tehnyt minua todellisuudessa onnelliseksi. Tai onnellisemmaksi. Vastasin "ei." "Onnellisuuden täytyy lähteä itsestä blaablaa" joojoo. En tiedä milloin olen onnellinen ja milloin en. Kaikki on elämässäni niin epävarmaa, jatkuvaa tunteiden vuoristorataa ja ihmisten menettämistä.

Minusta tuntuu, kuin kukaan ei uskoisi minulla olevan tunteita. Niin kylmästi minua usein kohdellaan enkä koskaan ymmärrä miksi. Yritän kysyä, mutta en saa selvyyttä. Tai sitten en edes kysy, annan vain olla saan olla rauhassa maailman tappiin asti, koska kukaan ei enää ota yhteyttä. Toisaalta olen aina saanut helposti seuraa, niin kaveri- kuin treffiseuraa. Ja samalla olen aina se, joka on lopulta liian sitä, liian tätä ja jää ulkopuolelle. En osaa sanoa onko se omaa syytäni, en vain osaa. Suurimmaksi osaksi en ymmärrä elämäni tapahtumia, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä, että onnistuisin joskus.

Parisuhteen ideaa en tahdo tajuta enää. Kyllä minä aina halusin, tai haluan löytää Sen Oikean ja elää rakkaus rinnassani paahtaen. Mutta kun ei se mene niin. Aina toisella on salaisuuksia, liian erilaisia tapoja, jotain... Minua ällöttää salailu, muiden kuolailu ja sen semmoinen, mikä on valtaosalle ihan tavallista ja who cares.

Minä en ymmärrä tätä valtaosaa.

Minä itken äärimmäisen harvoin, mutta eilen itkin pahaa oloani. Mietin, miksi olen näin omituinen. Päällepäin aivan tavallinen ja kuulemma viehättävä, mutta silti aina ihmissuhdeongelmiin päätyvä.

Itsemurha pyörii mielessäni usein. En varmaan koskaan uskaltaisi tehdä sitä, en edes aineiden vaikutuksen alaisena (luulen.)
Mutta saa kai sitä kaikkea ajatella.

Tiedän, että olen vaativa. Mutta vaadin mieheltä samaa, mikä omasta luonteestani löytyy, eli en mitään yliluonnollisia asioita. Enkä tarkoita vaatimisella toisen muuttamista, vaan pikemminkin en anna suurimmalle osalle edes mahdollisuutta, jos pienikin epäkohta on tiedossa. Tällainen epäkohta voi olla Tinder -tunnus tai vastaava 'pieni' asia, mutta myös suurempi, kuten esim. lapsi. En ikinä deittailisi isää.

Jollain tavalla olen onnellinen/iloinen/vähemmän apaattinen/jotain, kävellessäni pitkin hiljaisia katuja hämärällä. Katselen ikkunoista loistavia valoja, arvostelen parkeissa seisovia autoja ja mietin, hankkisinko itselleni tuollaisen vai sittenkin tuollaisen sitten joskus.

Salkkareita katsellessa uppoudun täysin siihen maailmaan ja unohdan kaiken muun. Tiedän, että salkkarit on kaukana todellisuudesta, mutta joskus saan ahaa-elämyksiä sen ihmissuhdeasioista. "Tuo voisi tapahtua oikeastikin, ehkä minunkin elämässäni..."
Ehkä elän sitten harhamaailmassa, en tiedä.

Minusta saa luultavasti vaikutelman, etten ole oikein kokenut miessuhteissa, mutta olen oikeastaan kokenut ja paljon. En tiedä, kannattaako minun enää edes haaveilla uudesta parisuhteesta, en tiedä mitä se toisi elämääni ja mitä siitä hyötyisin. Niin monta pettymystä ja raskasta eroa läpi käyneenä en enää vain tiedä enkä ymmärrä mitä kukaan sellaisesta saa.

Lukekaa otsikko uudestaan nyt :) Kiitos & hei hei!