Te, joilla elämänhallinta on hukassa tai menee muuten huonosti: voisitteko kertoa hieman tilanteestanne?

Hitsi. Olin tulossa avautumaan siitä, miten olen itsemurhan partaalla, mutta keskustelu olikin raha-asioista.

Vierailija kirjoitti:

Hitsi. Olin tulossa avautumaan siitä, miten olen itsemurhan partaalla, mutta keskustelu olikin raha-asioista.

Voin minä kanssasi keskustella tilanteestasi, vaikka sinulla ei rahahuolia olisikaan. :) 

Miksi koet olevasi itsemurhan partaalla? Mikä elämässäsi on huonosti?

ap

Mietin tätä itsekin paljon. Meillä elämänhallinnan puute on sitä että koti on kaaoksessa, ruoka on aika äkkiä rääpäistyä ja usein samaa, päivissä ei ole oikein ryhtiä. Nukkumaanmeno venyy lapsilla iltaisi, aamut on yhtä kaaosta ja kiukkua jne jne. Elämä on vain juoksemista, yhtä pysähtymätöntä virtaa. Suoritan ja suoritan ja yllän just ja just kohtuullisrlle tasolle. Saan lapset ruokittua ja pidettyä perheen elossa.

Mun mielestä kyse on varmaankin uupumuksesta. Pyähtymisen paikkoja ei ole koskaan. Jos voisin joskus päästä hetkeksi irti tästä oravanpyörästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hitsi. Olin tulossa avautumaan siitä, miten olen itsemurhan partaalla, mutta keskustelu olikin raha-asioista.

Voin minä kanssasi keskustella tilanteestasi, vaikka sinulla ei rahahuolia olisikaan. :) 

Miksi koet olevasi itsemurhan partaalla? Mikä elämässäsi on huonosti?

ap

Mt-ongelmani (joka nyt hallinnassa) ajoi rakkaani pois. Oltiin kihloissa ja häät suunnitteilla. Upea mies, auttoi ja sinnitteli 4 vuotta. En pystynyt kuitenkaan vastaamaan hänen tarpeisiinsa ollenkaan hyvin, ja mies jätti haavoittuneena ja katkeroituneena. En kestä, että ajoin tärkeimmän asian elämässäni pois.

Ihmettelen erään perheen äitiä. Se ei maksa laskujaan. Humputtaa pitkin maakuntia ja tuhlaa rahansa.

Sen takia koko perhe on välillä konkurssin partaalla ja vippiveloissa.

Olen itse miettinyt vähän samanlaisia juttuja. Olen itse kahden pienen lapsen äiti ja meillä on jotain häikkää elämänhallinnassa vähän koko ajan. Talous on jatkuvasti sillä rajalla että menee luottotiedot ja laskuja on jatkuvasti perinnässä vaikka nettotulot on n. 3600€/kk. Se ei ole paljon pk-seudulla neljän hengen perheessä mutta kuitenkin ihan riittävästi. Talon siisteydessä ollaan parannettu viime aikoina tai siis minä olen. Aikaisemmin kämppä oli kaaoksessa koko ajan, nyt enää silloin kun mieheni on lasten kanssa päivän kotona.

Auton kanssa (pakollinen meidän vuorotyörytmillä...) on aina jotain ongelmaa, joko jotain pitäisi korjata tai katsastus ei meinaa tapahtua ajoissa. Ei saada juuri koskaan ajoissa soiteltua, hoidettua ja hommattua asioita, vasta viime tingassa kaikki menee rimaa hipoen. Lasten asiat tietysti priorisoidaan ja heillä on kaikki tarvitsemansa.

Kääntöpuolena tälle kaaokselle me ollaan mieheni kanssa superomistautuneita, melko iloisia ja erittäin rakastavia vanhempia. Lapset kasvatetaan lämmöllä ja maalaisjärjellä eikä ainakaan turhia nipoteta asioista tässäkään hommassa...

Miksi näin on? En osaa sanoa. Isolta osin kyse on luonteenpiirteistä (molemmat impulsiivisia ja mukavuudenhaluisia), isolta osin elämäntilanteen yleisestä keskeneräisyydestä. Meillä molemmilla on korkeakouluopinnot kesken ja onneksi mies valmistuu aikanaan hyväpalkkaiselle alalle, minä en niinkään. Tykätään liian helposti välillä ottaa turhan iisisti ja naureskella rahanmenollekin toisinaan. Nyt on taas menossa hyvä jakso, laskupino on suunnilleen ajantasalla ainakin kohta ja luotto tulevaan jotenkin kohdillaan.

Jotenkin pitäisi löytää se tasapaino. Mihin asti voidaan epäjärjestystä sietää ja mitkä asiat pitäisi hoitaa eksaktisti. Hyväksyä se, että meistä ei koskaan tule sitä säntillistä elämää viettävää kauniissa kodissa asuvaa ihanneperhettä. Mutta toisaalta elää niin että taloudellisestikin elämä olisi turvatumpaa. Molemmilla on luojan kiitos varakkaat perheet jotka ovat välillä auttaneet tiukoissa paikoissa rahallisesti. Mutta kyllä tässä kolmekymppisenä rahan pyytäminen vanhemmila on melkoinen nöyryytys eikä sen näin pitäisi hitto soikoon mennä.

No, jatketaan harjoituksia.

Vierailija kirjoitti:

Mietin tätä itsekin paljon. Meillä elämänhallinnan puute on sitä että koti on kaaoksessa, ruoka on aika äkkiä rääpäistyä ja usein samaa, päivissä ei ole oikein ryhtiä. Nukkumaanmeno venyy lapsilla iltaisi, aamut on yhtä kaaosta ja kiukkua jne jne. Elämä on vain juoksemista, yhtä pysähtymätöntä virtaa. Suoritan ja suoritan ja yllän just ja just kohtuullisrlle tasolle. Saan lapset ruokittua ja pidettyä perheen elossa.

Mun mielestä kyse on varmaankin uupumuksesta. Pyähtymisen paikkoja ei ole koskaan. Jos voisin joskus päästä hetkeksi irti tästä oravanpyörästä.

Ikävää, että perhe-elämäsi tuntuu raskaalta. Onko sinulla ketään, joka voisi auttaa? En halua kuulostaa ilkeältä, mutta minusta nuo listaamasi asiat olisi suhteellisen helppo saada kuntoon pienellä suunnittelulla. Lisäksi tsemppinä tahtoisin sanoa, että minusta sinulla ei ole elämänhallinta hukassa verrattuna näihin minun tuntemiini tapauksiin, koska kuitenkin saat homman pysymään pääpiirteittäin kasassa; ei kenenkään arki ole juhlaa ja samanlaista tarpomista se on välillä kaikissa perheissä. Lapset kasvavat ja äidit siinä samalla.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hitsi. Olin tulossa avautumaan siitä, miten olen itsemurhan partaalla, mutta keskustelu olikin raha-asioista.

Voin minä kanssasi keskustella tilanteestasi, vaikka sinulla ei rahahuolia olisikaan. :) 

Miksi koet olevasi itsemurhan partaalla? Mikä elämässäsi on huonosti?

ap

Mt-ongelmani (joka nyt hallinnassa) ajoi rakkaani pois. Oltiin kihloissa ja häät suunnitteilla. Upea mies, auttoi ja sinnitteli 4 vuotta. En pystynyt kuitenkaan vastaamaan hänen tarpeisiinsa ollenkaan hyvin, ja mies jätti haavoittuneena ja katkeroituneena. En kestä, että ajoin tärkeimmän asian elämässäni pois.

Hienoa, että ongelmasi on nyt hallinnassa! Oletko puhunut itsemurha-ajatuksistasi kenellekään? Jos et, niin suosittelisin sitä lämpimästi. Kuolema on niin lopullinen ratkaisu, että sitä ei kannata kiirehtiä vaikka kaikki tuntuisi mahdottomalta. Vaikka tuo mies oli varmasti rakas ja tärkeä, voi olla, että tulevaisuudessa kohtaat miehen, joka ei väsy eikä luovuta, vaikka mitä tapahtuisi. Ja mikä tärkeintä, miehet ovat mukavia, mutta eivät ole välttämättömyys. Elämä voi olla hyvää ja onnellista yksinkin, tärkeintä on opetella rakastamaan itseään ja olemaan onnellinen omillaan!

ap

Vaihdoin reilu vuosi sitten työnantajaa ja kuvittelin tehneeni hyvän päätöksen. Uusi esimies ja HR hehkuttivat hyviä henkilöstöetuja ja bonuksia. Ikävä kyllä en onnistunut neuvottelemaan palkallisia lomia, joten pidin vähän lomaa palkattomana.

Samalle vuodelle osui taloyhtiön remontti, kaksi muuttoa ja vuokranmaksu väliaikaiseen asuntoon. Remontteihin meni ennakoitua enemmän rahaa ja summat isoja. Pankki tarjosi uutta lainaa huomattavasti heikommilla eduilla kuin ennen, joten asumismenoni nousivat useammalla sadalla eurolla kuukaudessa.

Firma, johon olin siirtynyt, piti isot yt:t. Samalla henkilökunnan bonukset poistettiin ja rahanarvoiset henkilökuntaedut hävisivät. Työpaikan vaihtaminen vaikutti talouteeni tappiollisesti.

Jälkiviisaana voisi sanoa, että minun ei olisi kannattanut vaihtaa työnantajaa. Ja olisi kannattanut säästää jo vuosikaudet remontteja varten.

Koen itsekin pettymystä siitä, että asiat eivät menneet niin kuin olin kuvitellut. Yhteistyö nykyisen esimiehen kanssa ei ole ollut paras mahdollinen ja häntä ei juuri koskaan näy työpaikalla. Olen pettynyt myös työnkuvaani, joka ei sekään ole sitä, mitä työhaastattelussa kerrottiin.

Olen kiitollinen siitä, että minulla vielä on työpaikka. Perhettä tai miestä ei ole, joten tunnen välillä suurta turvattomuutta siitä kuinka selviän eteenpäin.

Tällä yritän kertoa, että jälkiviisaus on monesti helppoa, mutta aina kaikkeen ei pysty varautumaan. Joskus myös samalle ajalle kasautuvat pienehköt vastoinkäymiset voivat muuttua isoksi ja ahdistavaksi möykyksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hitsi. Olin tulossa avautumaan siitä, miten olen itsemurhan partaalla, mutta keskustelu olikin raha-asioista.

Voin minä kanssasi keskustella tilanteestasi, vaikka sinulla ei rahahuolia olisikaan. :) 

Miksi koet olevasi itsemurhan partaalla? Mikä elämässäsi on huonosti?

ap

Mt-ongelmani (joka nyt hallinnassa) ajoi rakkaani pois. Oltiin kihloissa ja häät suunnitteilla. Upea mies, auttoi ja sinnitteli 4 vuotta. En pystynyt kuitenkaan vastaamaan hänen tarpeisiinsa ollenkaan hyvin, ja mies jätti haavoittuneena ja katkeroituneena. En kestä, että ajoin tärkeimmän asian elämässäni pois.

Hienoa, että ongelmasi on nyt hallinnassa! Oletko puhunut itsemurha-ajatuksistasi kenellekään? Jos et, niin suosittelisin sitä lämpimästi. Kuolema on niin lopullinen ratkaisu, että sitä ei kannata kiirehtiä vaikka kaikki tuntuisi mahdottomalta. Vaikka tuo mies oli varmasti rakas ja tärkeä, voi olla, että tulevaisuudessa kohtaat miehen, joka ei väsy eikä luovuta, vaikka mitä tapahtuisi. Ja mikä tärkeintä, miehet ovat mukavia, mutta eivät ole välttämättömyys. Elämä voi olla hyvää ja onnellista yksinkin, tärkeintä on opetella rakastamaan itseään ja olemaan onnellinen omillaan!

ap

Ainoan kaverini kanssa olen puhunut näistä ajatuksista. Eihän siinä tietenkään toinen osaa auttaa, kannustaa vaan hakemaan ammattiapua. Haen kyllä, kunhan löytäisin motivaation. Ei se psykologi sitä miestä mulle tuo takaisin. Niin, tuo on niin kaunis ajatus olla onnellinen yksin ja rakastaa itseään. Oon tosi huolehtiva ja rakastava ihminen (tosin se mies ei sitä puolta paljoa saanut nähdä) ja isompi tarve mulle on "hoitaa" toista, kuin vastaanottaa sitä itselleni. On niin kamala ikävä ja olen niin huolissani miehestä, kun en tiedä yhtään miten tällä menee. Ja tämä syyllisyys siitä kivusta mitä aiheutin... Se puristaa rintaa koko ajan.Yritän ajatella, että voin löytää toisen. Se ajatus vain itkettää ja ahdistaa, kun rakastan entistä niin kovin edelleen.

Viidenkympin jälkeen ei tervettä päivää.

Uraan ei tietenkään paljon voinu panostaa, nippa nappa työpaikalle raahautuun.

No potkut siitä seuras. Nyt sitten peruspäivärahalla sinnittelyä.

Kelan kriteerien mukaan alentunut työkyky, muttei pääse sairaseläkkeelle.

Tällä terveydellä ja iällä ei enää uutta uraa luoda.

Petetty olo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin tätä itsekin paljon. Meillä elämänhallinnan puute on sitä että koti on kaaoksessa, ruoka on aika äkkiä rääpäistyä ja usein samaa, päivissä ei ole oikein ryhtiä. Nukkumaanmeno venyy lapsilla iltaisi, aamut on yhtä kaaosta ja kiukkua jne jne. Elämä on vain juoksemista, yhtä pysähtymätöntä virtaa. Suoritan ja suoritan ja yllän just ja just kohtuullisrlle tasolle. Saan lapset ruokittua ja pidettyä perheen elossa.

Mun mielestä kyse on varmaankin uupumuksesta. Pyähtymisen paikkoja ei ole koskaan. Jos voisin joskus päästä hetkeksi irti tästä oravanpyörästä.

Ikävää, että perhe-elämäsi tuntuu raskaalta. Onko sinulla ketään, joka voisi auttaa? En halua kuulostaa ilkeältä, mutta minusta nuo listaamasi asiat olisi suhteellisen helppo saada kuntoon pienellä suunnittelulla. Lisäksi tsemppinä tahtoisin sanoa, että minusta sinulla ei ole elämänhallinta hukassa verrattuna näihin minun tuntemiini tapauksiin, koska kuitenkin saat homman pysymään pääpiirteittäin kasassa; ei kenenkään arki ole juhlaa ja samanlaista tarpomista se on välillä kaikissa perheissä. Lapset kasvavat ja äidit siinä samalla.

ap

Mun mielestä ongelma kiteytyykin juuri siinä että näennäisen pienillä muutoksilla tää paletti saataisiin pysymään paremmin kasassa. Mutta muutos ei vaan tunnu onnistuvan. Lapset on vaativassa iässä (1- ja 2-vuotiaat) ja tuntuu että elämä on yhtä kaaoksen hallintayritystä ja lasten asioista huolehtimista eikä voimaa ja aikaa yksinkertaisesti riitä muuhun kuin sinnittelemiseen. Usein kyllä mietin että olisi pitänyt malttaa käydä edes koulu loppuun ennen lastenhankintaa.

Elämä lipuu ohi. Tänä viikonloppuna olen vain nukkunut. Lauantaina nousin sängystä klo 16 ja sunnuntaina klo 18. Muutama tunti valveilla, jonka jälkeen taas nukkumaan.

Käyn töissä, mutta pelkään tulevaa, koska työnantajallani ei mene hyvin.

Mistäs ap tietää että tuntemansa perheet on normaaleja perheitä, jotka ei vaan handlaa asioitaan? Esim mulla on vaikeuksia elämäntilanteessa, kyllä, mutta se johtuu aika paljon mm. stressistä uusiutuuko syöpä ja traumaattisista kokemuksista jotka ei olleet syytäni ja joita käsittelen terapiassa. En nyt näitä asioita ihan kaikille tutuille ole jaksanut kertoa. Voihan olla että monille näytän vaan wt-äidiltä, joka ei viitsi käydä töissä ja siivota ja hoitaa kaikkea hyvin.

Minulla oli eräs ystävä jonka elämä oli yhtä kaaosta, aikataulujen ja raha-asioiden, lainojen sekamelskaa. Kaikki oli hirveän vaativaa. Kodin siisteydestä sen näki samoin lapsenkasvatuksessa. Koko perhe ja me muut läheiset jouduimme aina tukemaan häntä sekä rahallisesti että muutenkin, hän vaan ei jotenkin pärjännyt. Äitinsä tietenkin aina motkotti ja ehdotteli kaikenlaisia parannuksia jotka ystäväni otti asioihinsa puuttumisena.

Olen nyt jälkikäteen miettinyt että ystävälläni oli ehkä joku aikuisiän keskittymishäiriö, jos ei ihan adhd. 

Vierailija kirjoitti:

Mistäs ap tietää että tuntemansa perheet on normaaleja perheitä, jotka ei vaan handlaa asioitaan? Esim mulla on vaikeuksia elämäntilanteessa, kyllä, mutta se johtuu aika paljon mm. stressistä uusiutuuko syöpä ja traumaattisista kokemuksista jotka ei olleet syytäni ja joita käsittelen terapiassa. En nyt näitä asioita ihan kaikille tutuille ole jaksanut kertoa. Voihan olla että monille näytän vaan wt-äidiltä, joka ei viitsi käydä töissä ja siivota ja hoitaa kaikkea hyvin.

Ajattelin myös samaa, että mistä ap tietää, etteivätkö hänen tietämänsä henkilöt ole yrittäneet hoitaa asioitaan?

En ole perheellinen, mutta kommentoin silti. Elämässäni olen tehnyt huonoja valintoja, mutta valinnan hetkellä tilanne on näyttänyt toiselta. Tuntuu, että viimeiset pari vuotta ovat olleet täynnä vastoinkäymisiä ja tukea en tunne saaneeni muualta kuin iäkkäiltä vanhemmiltani. Heillekään en ole kehdannut kaikkea elämästäni vuodattaa.

Ihmissuhteissakaan en ole ollut mikään menestyjä. Muuttaisin kyllä itseäni ja toimintaani, mikäli tietäisin mikä auttaa. Nykyisin ilonaiheet tuntuvat olevan vähissä.