Miksi olette parisuhteessa, jossa riidellään tuon tuosta?

Tuttua ja turvallista. Taloudelliset syyt. Hirvittää loppuelämä yksin. Onhan noita..

Itse tiedostan tilanteen ja järjellä osaan ajatella ettei tämä enää ole normaali parisuhde. Olemme riidelleet pitkään emmekä enää osaa keskustella keskenämme normaalisti. Tunteita ei minulla ainakaan miestäni kohtaan enää ole ollenkaan. Silti meidät pitää yhdessä lapsi. Suurin virheemme oli, ettemme eronneet silloin kun lapsi vielä oli niin pieni, ettei olisi tajunnut asiasta mitään. Nyt poikamme on 7-vuotias. Hän on niin "isän poika", isä on hänelle kaikki kaikessa, ettei ero tulisi kysymykseenkään. Miehelläni on sellainen työ, ettei hän mitenkään pystyisi olemaan pojan kanssa edes tuota joka toista viikonloppua, joten erossa olo isästä musertaisi pojan. Tiedän, joku pitää tätä vain tekosyiden listauksena, mutta tämä on meidän tilanteemme nyt. Ehkä sitten kun poika on isompi. Nyt meillä molemmilla on omat elämämme.

Siksi, että uskon, että tämä on vaihe, josta päästään eteenpäin. En heitä 20 vuoden suhdetta heitetä menemään siksi, että joskus on raskaampia ja vaikeampia vaiheita. Ei vaikka ne vaiheet kestäisivät parikin vuotta. Niin on ollut kerran aiemminkin ja uskon, että tästäkin pystymme pääsemään yli. Vuosikymmenissä vuosi pari on lopulta lyhyt aika, eikä koko elämää laiteta uusiksi matkan varrelle osuvien töyssyjen vuoksi.

Tottumus, riippuvuus, "en mä löydä ketään toista", pelottaa olla yksin. Itse olin juuri tuollaisessa parisuhteessa, lopulta sain voimaa irtaantua niin raskaasta suhteesta. Nykyisessä 6 kk kestäneessä suhteessa emme ole kertaakaan edes kinanneet, olen tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Itse tiedostan tilanteen ja järjellä osaan ajatella ettei tämä enää ole normaali parisuhde. Olemme riidelleet pitkään emmekä enää osaa keskustella keskenämme normaalisti. Tunteita ei minulla ainakaan miestäni kohtaan enää ole ollenkaan. Silti meidät pitää yhdessä lapsi. Suurin virheemme oli, ettemme eronneet silloin kun lapsi vielä oli niin pieni, ettei olisi tajunnut asiasta mitään. Nyt poikamme on 7-vuotias. Hän on niin "isän poika", isä on hänelle kaikki kaikessa, ettei ero tulisi kysymykseenkään. Miehelläni on sellainen työ, ettei hän mitenkään pystyisi olemaan pojan kanssa edes tuota joka toista viikonloppua, joten erossa olo isästä musertaisi pojan. Tiedän, joku pitää tätä vain tekosyiden listauksena, mutta tämä on meidän tilanteemme nyt. Ehkä sitten kun poika on isompi. Nyt meillä molemmilla on omat elämämme.

Kannattaisiko miettiä, että millaista mallia näytätte pojallenne ihmissuhteista... Lapsilla on tapana/riski toisintaa vanhempiensa välistä suhdetta omassa aikuiselämässään. Voi olla, että pojallenne olisi tärkeämpää, arvokkaampaa ja hänen oman tulevaisuutensa hyvinvoinnin kannalta mielekkäämpää nähdä vanhempansa tasa-arvoisissa, välittävissä ja arvostavissa ihmissuhteissa. Toivottavasti teillä osataan edes riidellä "oikein", eikä tukkaputkella sylki roiskuen näin kärjistetysti. Toivon kuitenkin perheellenne parasta! Miten olisi pariterapia? Onko suhteenne muuttunut tuollaiseksi vai ollut tuohon suuntaan enteilevä?

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tiedostan tilanteen ja järjellä osaan ajatella ettei tämä enää ole normaali parisuhde. Olemme riidelleet pitkään emmekä enää osaa keskustella keskenämme normaalisti. Tunteita ei minulla ainakaan miestäni kohtaan enää ole ollenkaan. Silti meidät pitää yhdessä lapsi. Suurin virheemme oli, ettemme eronneet silloin kun lapsi vielä oli niin pieni, ettei olisi tajunnut asiasta mitään. Nyt poikamme on 7-vuotias. Hän on niin "isän poika", isä on hänelle kaikki kaikessa, ettei ero tulisi kysymykseenkään. Miehelläni on sellainen työ, ettei hän mitenkään pystyisi olemaan pojan kanssa edes tuota joka toista viikonloppua, joten erossa olo isästä musertaisi pojan. Tiedän, joku pitää tätä vain tekosyiden listauksena, mutta tämä on meidän tilanteemme nyt. Ehkä sitten kun poika on isompi. Nyt meillä molemmilla on omat elämämme.

Kannattaisiko miettiä, että millaista mallia näytätte pojallenne ihmissuhteista... Lapsilla on tapana/riski toisintaa vanhempiensa välistä suhdetta omassa aikuiselämässään. Voi olla, että pojallenne olisi tärkeämpää, arvokkaampaa ja hänen oman tulevaisuutensa hyvinvoinnin kannalta mielekkäämpää nähdä vanhempansa tasa-arvoisissa, välittävissä ja arvostavissa ihmissuhteissa. Toivottavasti teillä osataan edes riidellä "oikein", eikä tukkaputkella sylki roiskuen näin kärjistetysti. Toivon kuitenkin perheellenne parasta! Miten olisi pariterapia? Onko suhteenne muuttunut tuollaiseksi vai ollut tuohon suuntaan enteilevä?

-ap

Ei se ole tähiin kirjoitettu, että löytäisi enää ketään toista. Siinä sitten katkeroituneena yksin sen tenavan kanssa.. ohis.

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että uskon, että tämä on vaihe, josta päästään eteenpäin. En heitä 20 vuoden suhdetta heitetä menemään siksi, että joskus on raskaampia ja vaikeampia vaiheita. Ei vaikka ne vaiheet kestäisivät parikin vuotta. Niin on ollut kerran aiemminkin ja uskon, että tästäkin pystymme pääsemään yli. Vuosikymmenissä vuosi pari on lopulta lyhyt aika, eikä koko elämää laiteta uusiksi matkan varrelle osuvien töyssyjen vuoksi.

Mistä ne riidat sitten teillä johtuvat? On minunkin suhteessa ollut väsymystä ja stressiä (perheenjäsenen syöpä), mutta osaamme sanoa että hei, mulla on paha olla ja nyt oon tosi kireenä, tämä ei johdu sinusta. Minusta on ainakin oletus, ellei jopa velvollisuus vastata omista tunteistaan ja kertoa kumppanilleen huolistaan ja muusta.

Ei toki hetken riitely vie pohjaa vuosikausia jatkuneelta suhteelta. Riitelyn aihe, tapa ja toistuvuus on ne asiat, joita tulisi tarkastella ja niiden laatua arvioida.

-ap

En jaksanut lähteä. Lopulta lähdin ja kaikkien elämä parani, myös lasten. Itse asiassa nyt tulen miehenkin kanssa hyvin toimeen. Ollaan vieläkin läheisiä, mutta ilman riitelyä. Kumpikin pääsee oman kotinsa rauhaan kun hermot alkaa kiristyä, joten elämä on nyt todella mukavaa.

Tuhlasin elämästäni 4v paskaan suhteeseen mikä oli jatkuvaa riitelyä. Arvostan ja muistelen toki hyvällä niitä hyviäkin hetkiä, mutta olisi pitänyt lähteä aiemmin, rikoin itseäni vuosien saatossa olemalla suhteessa missä mun ei ollut hyvä olla.

Olen kohta 2v ollut yksin, eikä se enää edes haittaa mua. Uusi ihminen tulee jos on tullakseen, en etsi ketään. Tulihan se edellinenkin vahingossa mun elämään :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tiedostan tilanteen ja järjellä osaan ajatella ettei tämä enää ole normaali parisuhde. Olemme riidelleet pitkään emmekä enää osaa keskustella keskenämme normaalisti. Tunteita ei minulla ainakaan miestäni kohtaan enää ole ollenkaan. Silti meidät pitää yhdessä lapsi. Suurin virheemme oli, ettemme eronneet silloin kun lapsi vielä oli niin pieni, ettei olisi tajunnut asiasta mitään. Nyt poikamme on 7-vuotias. Hän on niin "isän poika", isä on hänelle kaikki kaikessa, ettei ero tulisi kysymykseenkään. Miehelläni on sellainen työ, ettei hän mitenkään pystyisi olemaan pojan kanssa edes tuota joka toista viikonloppua, joten erossa olo isästä musertaisi pojan. Tiedän, joku pitää tätä vain tekosyiden listauksena, mutta tämä on meidän tilanteemme nyt. Ehkä sitten kun poika on isompi. Nyt meillä molemmilla on omat elämämme.

Kannattaisiko miettiä, että millaista mallia näytätte pojallenne ihmissuhteista... Lapsilla on tapana/riski toisintaa vanhempiensa välistä suhdetta omassa aikuiselämässään. Voi olla, että pojallenne olisi tärkeämpää, arvokkaampaa ja hänen oman tulevaisuutensa hyvinvoinnin kannalta mielekkäämpää nähdä vanhempansa tasa-arvoisissa, välittävissä ja arvostavissa ihmissuhteissa. Toivottavasti teillä osataan edes riidellä "oikein", eikä tukkaputkella sylki roiskuen näin kärjistetysti. Toivon kuitenkin perheellenne parasta! Miten olisi pariterapia? Onko suhteenne muuttunut tuollaiseksi vai ollut tuohon suuntaan enteilevä?

-ap

Ei se ole tähiin kirjoitettu, että löytäisi enää ketään toista. Siinä sitten katkeroituneena yksin sen tenavan kanssa.. ohis.

En minä tähtiin tai tarkoituksiin usko. On kuitenkin itsestään kiinni, että onko katkera yksin vai onneton parisuhteessaan. Kummankin voi korjata, jos siihen on mahdollisuudet. Elämää ei kannata heittää menemään ja katkeroitua, jos huonon suhteen jälkeen ei löydy uutta hyvää. Elämässä on paljon muutakin. En kuitenkaan kiistä, etteikö yksinäisyys olisi sellainen asia, joka aiheuttaisi huolta ja surua.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Tuhlasin elämästäni 4v paskaan suhteeseen mikä oli jatkuvaa riitelyä. Arvostan ja muistelen toki hyvällä niitä hyviäkin hetkiä, mutta olisi pitänyt lähteä aiemmin, rikoin itseäni vuosien saatossa olemalla suhteessa missä mun ei ollut hyvä olla.

Olen kohta 2v ollut yksin, eikä se enää edes haittaa mua. Uusi ihminen tulee jos on tullakseen, en etsi ketään. Tulihan se edellinenkin vahingossa mun elämään :)

Näinpä :) Onnea sinulle tulevaan! Ja on oikeasti suuri helpotus saada elää ilman jatkuvaa riitelyä. Se kuluttaa kehoa ja mieltä valtavasti ja luultavasti moninkerroin enemmän kuin eron jälkeinen sinkkuus. Itselläni ainakin putosi taakka harteiltani eron jälkeen. Ja aiemman suhteeni pelastajaa meistä kummastakaan suhteen osapuolesta ei ollut, riitelh johtui meidän yhteensopimattomuudesta meidän tapauksessa.

-ap

Puolivuotias lapsi. Viiden vuoden parisuhde. Väsyneenä tulee riideltyä paljon ja typeristä asioista. Oletamme tämän olevan vain vaihe ja kun lapsi on vanhempi tai edes nukkuu yöt paremmin (eli aikuisetkin saavat nukuttua kunnolla), niin riidat hellittävät.

Vierailija kirjoitti:

Puolivuotias lapsi. Viiden vuoden parisuhde. Väsyneenä tulee riideltyä paljon ja typeristä asioista. Oletamme tämän olevan vain vaihe ja kun lapsi on vanhempi tai edes nukkuu yöt paremmin (eli aikuisetkin saavat nukuttua kunnolla), niin riidat hellittävät.

No tuossa tapauksessa teillä on vain hienoa ymmärrystä ja sitkeyttä hankalassa elämäntilanteessa. Propsit teille! Toivottavasti saatte levättyä enenevässä määrin lapsen kasvaessa, jotta parisuhteenne pääsisi takaisin rauhallisiin uomiinsa. :)

-ap