Lue keskustelun säännöt.
Työkaveri kertoi poikansa kuolemasta, aloin itkeä, nyt nolottaa
01.03.2016 |
Töissä tauolla hän kertoi että hänen pieni poikansa oli vuosi sitten kuollut onnettomuudessa. En voinut sille mitään että kyyneleet alkoivat tulvia silmistäni. Itselläni 5-vuotias tyttö ja todellakin hajoaisin lopullisesti jos hänelle sattuisi jotakin pahaa.
Tuntui pahalta kun hän joutui lohduttelemaan minua. Miten voisin hyvittää?
Kommentit (14)
En keksi yhtään syytä, miksi sinun pitäisi nolostella reaktiotasi tai hyvitellä työkaverillesi. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No on kyllä tyhmää että se jolla se suru on joutuu toista lohduttamaan siitä asiasta eli tosi noloa.
Suru on kummallinen asia. Itkin vuolaasti enoni hautajaisissa ja molempien vanhempieni hautajaisissa en itkenyt ollenkaan.
Joo. Itsellä vastaava tilanne. Aloin itkeä, kun kaveri oli surullinen ja siinä tilanteessa kukaan ei edes ollut kuollut! Oon niin itkuherkkä muutenkin, että en halua lohduttaa ketään itkevää tai puhua heikkouksistani, koska niissä tilanteissa alan määristä. Tää on todella nolo vaiva.
Vierailija kirjoitti:
Suru on kummallinen asia. Itkin vuolaasti enoni hautajaisissa ja molempien vanhempieni hautajaisissa en itkenyt ollenkaan.
Enoni siis kuoli monta vuotta ennen vanhenpiani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No on kyllä tyhmää että se jolla se suru on joutuu toista lohduttamaan siitä asiasta eli tosi noloa.
Työkaveri oli kuitenkin jo vuoden verran ehtinyt tehdä surutyötä ja ap kuuli asiasta ensimmäistä kertaa. Ihan ymmärrettävää itkeä tuollaisessa tilanteessa, kun itsellä on saman ikäinen lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Joo. Itsellä vastaava tilanne. Aloin itkeä, kun kaveri oli surullinen ja siinä tilanteessa kukaan ei edes ollut kuollut! Oon niin itkuherkkä muutenkin, että en halua lohduttaa ketään itkevää tai puhua heikkouksistani, koska niissä tilanteissa alan määristä. Tää on todella nolo vaiva.
Muakin joutui Itkevä kaveri lopulta lohduttamaan, vaikka asia jolle kaveri itki, ei edes koskenut minua. Olin vain surullinen kaverin puolesta. Esim. yläasteella mulle huudettiin siitä, kun itkin, enkä silti ole vieläkään oppinut hillitsemään itseäni. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuossa mitään noloa ole. Jos työkaverisi on sellainen, että puhuu mielellään asiasta, niin voit toki sanoa asiasta jälkikäteen ohimennen. Eli siitä, että nolotti jälkikäteen, kun hän joutui sinua lohduttamaan, kun oma suru on niin suuri. Mutta ei kannata sitä ainakaan enempää ruotia. Mikäli työkaverisi ei halua yleensä asiasta puhua (mitä nyt sinulle sattumalta avautui), niin älä ota lainkaan puheeksi. Eiköhän hän ymmärrä.
No mitä jos seuraavalla kerralla nähdessänne sanoisit ihan yksinkertaisesti, että olet pahoillasi, ja että hänen ei tietenkään kuuluisi lohduttaa sinua, mutta yllätyit/järkytyit. Ja sitten jätät sen siihen.
Ja ehdottomasti jätät väliin sen selostamisen miten sinä et kestäisi, jos sinun lapsellesi tapahtuisi jotain. Ei se työkaveri kestä yhtään sen paremmin. Hänen lapsensa on hänelle varmasti aivan yhtä rakas kuin sinun lapsesi on sinulle, ja se sinun työkaverisi ON tietyiltä osin "hajonnut lopullisesti". Vasta vuosi sitten. Mutta siinäkin surussa voi selvitä. Toinen vaihtoehto on sitten se, että kuolee itsekin. Muita vaihtoehtoja ei oikein ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itkuherkkyys on nolo ja ärsyttävä vaiva. Mulla tulee itku vähän kaikesta, väsyneenä etenkin. Surusta, ilosta, naurusta jne. Sille ei aina voi mitään, mutta kannattaa sanoa ääneen kanssaihmisille että tällainen taipumus on, ja ettei sitä kannata säikähtää.
En minä ainakaan kaipaa lohdutusta tai muuta joka kerta kun itku pääsee, joten parempi vaikka pahoitella yliherkkyyttään ja yrittää rauhoittaa itsensä nopeasti. Ilmaisee jotenkin, ettei "vika" ollut jutun kertojassa vaan kuulijassa. Muuten voi toiselle jäädä paha mieli siitä, että on saanut minut itkemään.
Sitten taas jos jotakuta itkuni ärsyttää, niin sille en voi mitään. Jos voisin, niin muuttaisin itseäni siltä osin. Mutta kun en voi, niin pitää oppia elämään asian kanssa. Myös muiden ihmisten.
Vierailija kirjoitti:
No mitä jos seuraavalla kerralla nähdessänne sanoisit ihan yksinkertaisesti, että olet pahoillasi, ja että hänen ei tietenkään kuuluisi lohduttaa sinua, mutta yllätyit/järkytyit. Ja sitten jätät sen siihen.
Ja ehdottomasti jätät väliin sen selostamisen miten sinä et kestäisi, jos sinun lapsellesi tapahtuisi jotain. Ei se työkaveri kestä yhtään sen paremmin. Hänen lapsensa on hänelle varmasti aivan yhtä rakas kuin sinun lapsesi on sinulle, ja se sinun työkaverisi ON tietyiltä osin "hajonnut lopullisesti". Vasta vuosi sitten. Mutta siinäkin surussa voi selvitä. Toinen vaihtoehto on sitten se, että kuolee itsekin. Muita vaihtoehtoja ei oikein ole.
Minusta ei välttämättä tarvitse pahoitella, kyllä työkaveri varmasti ymmärtää. Sen sijaan tuosta jälkimmäisestä pointista olin itse aikeissa kirjoittaa ihan tismalleen samat sanat, eli ei kannata julistaa, miten ei itse ikinä selviäisi vastaavasta. Koska sellainen aiheuttaa lapsensa menettäneelle huono äiti -fiiliksen, kun hän on itse vielä elossa ja työssäkäyväkin, eikä repimässä hiuksiaan ja ranteitaan jossain hullujenhuoneella. t. eräs työkaverisi kohtalon muutama vuosi sitten kokenut työssäkäyvä äiti-ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitä jos seuraavalla kerralla nähdessänne sanoisit ihan yksinkertaisesti, että olet pahoillasi, ja että hänen ei tietenkään kuuluisi lohduttaa sinua, mutta yllätyit/järkytyit. Ja sitten jätät sen siihen.
Ja ehdottomasti jätät väliin sen selostamisen miten sinä et kestäisi, jos sinun lapsellesi tapahtuisi jotain. Ei se työkaveri kestä yhtään sen paremmin. Hänen lapsensa on hänelle varmasti aivan yhtä rakas kuin sinun lapsesi on sinulle, ja se sinun työkaverisi ON tietyiltä osin "hajonnut lopullisesti". Vasta vuosi sitten. Mutta siinäkin surussa voi selvitä. Toinen vaihtoehto on sitten se, että kuolee itsekin. Muita vaihtoehtoja ei oikein ole.
Minusta ei välttämättä tarvitse pahoitella, kyllä työkaveri varmasti ymmärtää. Sen sijaan tuosta jälkimmäisestä pointista olin itse aikeissa kirjoittaa ihan tismalleen samat sanat, eli ei kannata julistaa, miten ei itse ikinä selviäisi vastaavasta. Koska sellainen aiheuttaa lapsensa menettäneelle huono äiti -fiiliksen, kun hän on itse vielä elossa ja työssäkäyväkin, eikä repimässä hiuksiaan ja ranteitaan jossain hullujenhuoneella. t. eräs työkaverisi kohtalon muutama vuosi sitten kokenut työssäkäyvä äiti-ihminen.
Ei, ei välttämättä tarvitse pahoitella. Mutta voi, jos tuntuu siltä että se on itselle tarpeen. Ettei ainakaan tee niin, että yrittää alkaa vältellä sitä työkaveria. Monasti lapsensa menettäneen ihmisen ympäriltä katoaa porukka siksi, etteivät he tiedä mitä voisivat sanoa.
Minä olin aikoinani sopimassa seurakuntakeskuksessa hautajaisjärjestelyistä ja siinä pillahti vuorollaan jokainen itkemään. Seoli ikään kuin sellainen ketjureaktio.
Uskoisin että hän otti itkusi vain ns. hyvin syvänä myötätuntona eikä se loukannut häntä mitenkään. Sinun ei tarvitse hyvitellä, et voi tunteillesi mitään.