Lue keskustelun säännöt.
Onko tämä teilläkin tyypillinen riita?
12.06.2007 |
Mies tulee kotiin. Jutellaan. Olen päättänyt ottaa laihdutusasiassa härkää sarvista ja ollut noin viikon aika vähällä ruoalla. Siis ilman mitään erityistä diettiä, olen vaan syönyt vähän, niin että vähän väliä on ollut nälkä (olen ollut kipeänäkin, joten liikuntaa ei ole voinut harrastaa). Valittelen miehelle, että harmi kun tuntuu etten laihdu ollenkaan, mutta salaa olen ylpeä siitä että olen tehnyt edes jotain.
Halusin vaan tuulettaa ja tiedän hyvin, että nälissään olo ei ole mikään kovin hyvä laihdutusmenetelmä. Mies aloittaa luennon siitä miten pitäis laihduttaa. Internetissä sitä ja tätä. Olen altavastaajana, koetan selittää miksi en tee niin ja miksi en tee näin. Ylpeys alkaa haihtua ja tilalle tulla nolattu olo. Lopulta mies sanoo, että ei tässä nyt taideta kaivata järkipuhetta vaan jotain empatiaa. Silti empatiaa ei tule, vaan mies rupeaa seuraavaksi vittuilemaan tyyliin sinä olet sitten varmaan ainoa ihminen, joka ei laihdu. Pahoitan mieleni, paiskon lopulta ovia. Miehen asenne on suuri omahyväisyys.
Huokaus. Mietin, että jos mies puhuu mulle jostain työongelmista tai henkilökohtaisista jutuistaan, ikinä en ensin kerro sille miten sen pitäisi asiat hoitaa ja sitten vittuile päälle. Ikinä. Kuuntelen ja tsemppaan. Onko tämä vaan miesten ja naisten välinen ero? Onko teillä muillakin aina tämä sama juttu, jos yritätte puhua miehelle asioistanne?
Kommentit (17)
Neutraali kuunteleminen ja neuvominenkin olis ok, mutta tuo pilailu mun kustannuksella menee liian pitkälle. Siihen asti mulla ei ole sanottavaa, kun neuvoja satoi. Mutta sitten kun ylimielinen kettuilu alkoi, kilahdin.
Onko siis tosiaan niin, että mitään asiallista suhtautumista ei miehiltä voi odottaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jospa tietää, että sinun tyylisi ei ole toimiva?
Miehet pyrkii aina neuvomaan, ne eivät osaa olla " vain" empaattisia tai tyytyä tukemaan. Se on tosi kypsää, kun mies nyt kuitenkin on se jonka kanssa yleensä tuee puhuttua, ei joka asiasta viitsi kavereillekaan soitella...
Sen sijaan konkreettisia neuvoja löytyy vaikka synnytykseen..
Lue se (melkoista hömppääkin sisältävä kirja) Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. Ja ennenkaikkea, lueta miehelläsikin.
Yksi kirjan pointeista on juuri se, että miehet eivät puhu ennenkuin asia on päässä selvä tai ei kerta kaikkiaan selviä omin voimin. Silloin kun puhuvat, joko kertovat mielipiteensä tai kysyvät neuvoa. Puhuminen ongelmanratkaisukeinona on naisten juttu, ja mies ei sitä välttämättä tajua, vaan joko ottaa asian ilmoituksena tai alkaa keksimään ratkaisua. Ja nainen loukkaantuu, hän vain halusi jutella ja purkaa oloaan.
(yleistyksiähän nämä tietysti ovat, mutta aika osuvia monesti)
Toinen kirjan pointti on miesten taipumus vetäytyä luolaansa latautumaan. Nainen tulkitsee tämän helposti hylkäykseksi tai muuksi ongelmaksi suhteessa ja koittaa saada miehen puhumaan. Ja mies ahdistuu ja vetäytyy vielä enemmän... Jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mun mies luulee että se on hyvää huumoria kun naureskelee mun läskeille. Vaikka loukkaannun joka kerta, se tekee sen aina vaan uudestaan - ja minä olen sitten se huumorintajuton ämmä kun hermostun leikinlaskusta. Samaten se saattaa haukkua yleisesti naisia ja kieltäytyä ymmärätmästä että se loukkaa minuakin vaikka olisikin tarkoitettu kevyeksi heitoksi.
Miehet ei taida tajuta sitä, että huumori on hauskaa vain jos muitakin kuin vitsikertojaa naurattaa?
Vierailija:
Neutraali kuunteleminen ja neuvominenkin olis ok, mutta tuo pilailu mun kustannuksella menee liian pitkälle. Siihen asti mulla ei ole sanottavaa, kun neuvoja satoi. Mutta sitten kun ylimielinen kettuilu alkoi, kilahdin.
Ei tuo tientenkään oikein ole, mutta kannattaa huomata se, että miehellesi myös sinun käytöksesi tuntui loukkaavalta. Eli mies tuntee olonsa ihan oikeasti loukatuksi, kun hän yrittää ystävällisesti neuvoa sinua parhaansa mukaan ja sitten huomaakin, että neuvot eivät kelvanneet lainkaan, vaan sinä päinvastoin harmistuit neuvoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se vittuilu voi alkaa siksi, että kun mies antaa niitä järkeviä neuvoja, sinä keksit selityksiä miksi et toimi niin (päteviä tai ei, en ota kantaa). Miestä alkaa vituttaa, kun hän yrittää auttaa ja ratkaista ongelmaa, mutta sinä vaan selittelet ja tyrmäät neuvot. Ja sitten alkaa vinoilu ja tavallaan ihan syystä.
Lisään vielä, että asiasta ollaan puhuttu moneen kertaan. Että ei tarvi neuvoa, ei tarvi kuin kuunnella ja tsempata. Ei tarvi todistaa kuka on oikeassa. Mies itsekiin totesi, että tässä taitaa nyt olla kyse siitä empatian tarpeesta. MIKSI, MIKSI se silti valitsi ivaamisen? Onko tähänkin joku neurologinen selitys, vai?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
heti alkaa kuin apteekin hyllyltä tulla neuvoja ja ratkaisuja asiaan kuin asiaan. Ja välillä tulee riitoja koska koen että mies arvostelee minua (että teen väärin - hänellä on oikea ratkasiu asiaan.), hän taas kokee että yrittää auttaa. Mulle riittäisi kuuntelu, empatia ja rohkaisu.
Onko teillä myös näissä neuvontatapauksissa itsellä sellainen olo, että olette syytettyjen penkillä? Ja tunnetteko itsenne jälkeenpäin täydelliseksi idiootiksi? Onko teilläkin mies aivan sfidun ylimielinen neuvoja antaessaan?
Sanoin miehelle kyllä että TIEDÄN ettei nälän näkeminen ole hyvä laihdutusmenetelmä. Tiedän suurella todennäköisyydellä enemmän laihduttamisesta kuin mies, ja mies itsekin myönsi ettei ole mikään asiantuntija.
Mun on kauhean vaikea pitää miehestäni tällaisten sessioiden jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä miehen pitää oikein osata tsempata oikein! On sulla höperö mies...
Eikä todellakaan ala ensimäisenä mulle vittuilemaan. Miten jotkut voi olla sitä mieltä että ap:n kuvailema käytös on normaalia ja hyväksyttävää. Todellakaan sitä ei ole! Olen laihduttanut itse enkä ole KOSKAAN saanut asiasta vittuilua, kannustusta kylläkin. Mahtaa teillä olla melkoiset parisuhteet!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja sanoin ihan suoraan että hänen ei tartte antaa ratkaisuja tms. hän oli ihan yllättynyt, luuli mun kaipaavan niitä. nyt osaan jo sanoa suoraan että kaipaan pientä tsemppiä.
Vierailija:
ja sanoin ihan suoraan että hänen ei tartte antaa ratkaisuja tms. hän oli ihan yllättynyt, luuli mun kaipaavan niitä. nyt osaan jo sanoa suoraan että kaipaan pientä tsemppiä.
Me ollaan monta kertaa keskusteltu siitä, että en kaipaa neuvoja vaan pientä tsemppiä. Ja kuten sanottu, mieskin ihan suoraan sanoi keskustelun kuluessa että tämä on varmaan taas niitä kertoja kun tarvis empatiaa eikä järkipuhetta. Ja silti meni vittuilun puolelle.
Viitsiskö joku vielä ehdottaa mulle, mitä mun kannattais tehdä tällaisissa tilanteissa? Tottahan minussakin on varmasti vikaa, kyllähän tangoon tarvitaan kaksi. Mutta tuntuu niin toivottomalta tämä yhteiselämä joskus. En ole tarpeeksi fiksu ymmärtääkseni, miten toimia. Tuntuu kurjalta " alistuakaan" aina!
AP, minä sanoisin että joko miehesi on joko sosiaalisilta kyvyiltään rajoittunut/kognitiivisesti heikkolahjainen, tahi sitten hän ei arvosta sinua.
Ensimmäisen vaihtoehdon kanssa pitää yrittää vaan oppia elämään(?)/ymmärtämään heikkolahjaista jos muuten on pieniä onnellisuudenhetkiä tarpeeksi vastapainona, mutta toinen vaihtoehto on minusta vähän ikävämpi. Koska jos ei ole arvostusta puolin ja toisin mies->nais, nais->mies, niin ei sitä yhteiseloa minusta kannata väkisellä jatkaa ellei ole pakko.. ja pakkokinhan on yleensä vaan suhteellista ja/tahi väliaikaista.
Varma kun en ole niin en rupea nyt sanomaan kumpi vaihtoehto minusta APn mies on vaikka minulla mielipide siitä kyllä on... se jääköön APn mietittäväksi. Ei muutakuin jaksamista mitä sitten mietitkin/teetkin.
Jos nainen (tai kuka tahansa) kertoo miehelle jostain ongelmasta, niin mies tyypillisesti kuvittelee, että tässä on joku ongelma, joka pitää ratkaista, ja rupeaa antamaan neuvoja ongelman ratkaisuun.
Ja yleensä nainen olisi vain halunnut sitä empatiaa ja ehkä vähän rohkaisua.
Tämä on ihan tuttua meidänkin perheessä, mutta vuosien mittaan mies on vähän oppinut eikä enää ole ihan yhtä helposti antamassa neuvojaan kuin liittomme alkuaikoina.