Lue keskustelun säännöt.
Harmittaa, että suhteessa jotkut asiat ovat menneet "rikki", ja tuntuu ettei niitä saa enää korjattua.
19.02.2016 |
Vaikkapa tilanteissa, joissa on odottanut jotain toiselta todella kovasti, ja sitten on joutunut pettymään. Esimerkiksi itse odotin (ja tietenkin pyysin häntä) miesystäväni tulevan minulle tärkeään tilaisuuteen, ja hän valitsikin ystävänsä (ei edes mitään kovin läheisiä sellaisia). Se tunne, kun muut olivat lähteistensä ympäröimänä ja itse aivan yksin, oli ihan kamala. Olin kuvitellut, että jos löydän itselleni elämänkumppanin, ei minun tarvitsisi tuntea sellaisia tunteita, joita tunsin sillä hetkellä. Ja vaikka yritimme keskustella asiasta myöhemmin, tuntuu että jotain meni pysyvästi rikki suhteessamme. Tuntuu, etten voi luottaa siihen, että toinen on minulle tärkeinä hetkinä läsnä. Ja sama juttu toisinpäin, en osaa enää pitää tärkeänä osallistua hänelle tärkeisiin tilaisuuksiin.
Pitäisikö tällaisessa tapauksessa vain luovuttaa, jos suhde on jo näin rikki?
Kommentit (7)
Minulle kävi samoin. Jälkeenpäin sanoin, että olin todella pahoillani, kun mies ei ollut tullut minulle tärkeään tilaisuuteen. Muutama vuosi myöhemmin oli taas tällainen tilaisuus, ja ihan ilman mitään ehdotuksia mies tuli paikalle.
Tiedän kyllä muutenkin, mistä puhut. Alkuaikoina, kun olimme juuri muuttaneet yhteen, sanoin kerran miehelle, että rakastan häntä, ja kysyin, rakastaako hänkin minua. Hän sanoi ei. Siis ihan yksinkertaisesti ei. Koetti sitten selittää, että hän on vähän hitaammin syttyvää sorttia ja kyllä hän tykkää jne. ja ei hän oikein edes tiedä, mitä se rakkaus on... Koko asia oli minulle kauhea järkytys, koska itse olin vielä täysin rakkauden pauloissa ja olimme juuri muuttaneet yhteen ja tavanneet toistemme vanhemmat, eikä siinä tilanteessa nyt mitenkään voinut ajatella heti eroa. Päädyimme siis jatkamaan yhdessä. Asiaa ei otettu koskaan puheeksi. Se särki sisälläni jotain. Luotan kyllä mieheen ja yhteiseen tulevaisuuteemme, mutta rakkauteni katosi vuosiksi. Jos nyt edes palasi ollenkaan. Mutta tällä mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi samoin. Jälkeenpäin sanoin, että olin todella pahoillani, kun mies ei ollut tullut minulle tärkeään tilaisuuteen. Muutama vuosi myöhemmin oli taas tällainen tilaisuus, ja ihan ilman mitään ehdotuksia mies tuli paikalle.
Tiedän kyllä muutenkin, mistä puhut. Alkuaikoina, kun olimme juuri muuttaneet yhteen, sanoin kerran miehelle, että rakastan häntä, ja kysyin, rakastaako hänkin minua. Hän sanoi ei. Siis ihan yksinkertaisesti ei. Koetti sitten selittää, että hän on vähän hitaammin syttyvää sorttia ja kyllä hän tykkää jne. ja ei hän oikein edes tiedä, mitä se rakkaus on... Koko asia oli minulle kauhea järkytys, koska itse olin vielä täysin rakkauden pauloissa ja olimme juuri muuttaneet yhteen ja tavanneet toistemme vanhemmat, eikä siinä tilanteessa nyt mitenkään voinut ajatella heti eroa. Päädyimme siis jatkamaan yhdessä. Asiaa ei otettu koskaan puheeksi. Se särki sisälläni jotain. Luotan kyllä mieheen ja yhteiseen tulevaisuuteemme, mutta rakkauteni katosi vuosiksi. Jos nyt edes palasi ollenkaan. Mutta tällä mennään.
Et taida olla suomenkielinen...
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi samoin. Jälkeenpäin sanoin, että olin todella pahoillani, kun mies ei ollut tullut minulle tärkeään tilaisuuteen. Muutama vuosi myöhemmin oli taas tällainen tilaisuus, ja ihan ilman mitään ehdotuksia mies tuli paikalle.
Tiedän kyllä muutenkin, mistä puhut. Alkuaikoina, kun olimme juuri muuttaneet yhteen, sanoin kerran miehelle, että rakastan häntä, ja kysyin, rakastaako hänkin minua. Hän sanoi ei. Siis ihan yksinkertaisesti ei. Koetti sitten selittää, että hän on vähän hitaammin syttyvää sorttia ja kyllä hän tykkää jne. ja ei hän oikein edes tiedä, mitä se rakkaus on... Koko asia oli minulle kauhea järkytys, koska itse olin vielä täysin rakkauden pauloissa ja olimme juuri muuttaneet yhteen ja tavanneet toistemme vanhemmat, eikä siinä tilanteessa nyt mitenkään voinut ajatella heti eroa. Päädyimme siis jatkamaan yhdessä. Asiaa ei otettu koskaan puheeksi. Se särki sisälläni jotain. Luotan kyllä mieheen ja yhteiseen tulevaisuuteemme, mutta rakkauteni katosi vuosiksi. Jos nyt edes palasi ollenkaan. Mutta tällä mennään.
Kiva, että teillä jatkossa toimi paremmin tuo toiselle tärkeisiin tapahtumiin osallistuminen.
Tuosta sinun kertomuksestasi tuli mieleen, kuinka mies suhteen alussa puhui paljon sitoutumisesta ja siitä, kuinka joskus menisimme naimisiin. Puhuin sitten kerran itsekin aiheesta, ihan vaan samaan tyyliin, että joskus sitten. Tähän mies sitten tiuskaisi, että hän ei todellakaan ole nyt menossa naimisiin. Purkaus yllätti, koska en tosiaan puhunut tästä hetkestä vaan samaan tapaan tulevaisuudesta kuten hänkin oli puhunut. Mutta jokin sen naimisiinmenon suhteen meni rikki, ja nyt koen etten oikeastaan edes halua hänen kanssaan naimisiin.
Mies on myös sanonut, ettei koskaan halua lapsia. Minulle sekin oli tavallaan jotakin rikkova hetki, koska se merkitsi ettei mies halua kanssani perhettä.
Kaiken ehkä kruunasi se, kun olimme sopineet alkavamme etsiä yhteistä asuntoa puolentoista vuoden seurustelun jälkeen, ja sitten kun se hetki tuli, vältteli mies aihetta ja sai lopulta sanottua, ettei haluakaan vielä yhteistä kotia. Tässä kohtaa tapahtui myös jotain, mikä rikkoi jotain väliltämme todella pahasti. Käytännössä mies päätöksellään ilmaisi, ettei olekaan varma siitä, haluaako jakaa elämänsä kanssani. En ole enää halunnut keskustella koko aiheesta, vaikka siitä onkin jo vuosia.
Mikä näiden sekavien soperrusten ajatus oikein on? Eikö olisi kaikille parempi erota kun ei ole lapsia ja etsiä sellainen puoliso joka arvostaa ja rakastaa? Yleensä en kannata eroa, mutta yllä olevissa tapauksissa ihmettelen naisten järjenjuoksua.
Minulla se hetki oli kun mies sanoi että olen huono äiti. Olen huono siksi kun opiskelen osaksi hoitovapaalla ja tarvitsen muiden apua. Ero, miksipä ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä näiden sekavien soperrusten ajatus oikein on? Eikö olisi kaikille parempi erota kun ei ole lapsia ja etsiä sellainen puoliso joka arvostaa ja rakastaa? Yleensä en kannata eroa, mutta yllä olevissa tapauksissa ihmettelen naisten järjenjuoksua.
Ap:n tapauksessa mies kyllä väittää rakastavansa. Hänen mielestään minä olen hankala ja vaativa.
Luulen, että en ole eronnut siksi, että olen jossain määrin masentunut ja koen vaikeaksi jäädä tässä tilanteessa yksin. Ja kai niitä tunteitakin on, vaikka osa onkin kuollut jo miehen käytöksen ja kommenttien takia...
Ei missään suhteessa voi luottaa, että toinen on läsnä kun sitä tarvitsee. Lopulta jokainen voi luottaa vaan itseensä, eikä aina edes itseensäkään. Sellaista elämä on.