Miten kestätte epäonnistumisen kokemuksia?

siten että kelaan ihmisiä jotka on kuolleet, ja mietin että itse olen hengissä. En tavoittele onnea, vaan elämää. Pettymykset ja kärsiminenkin voi olla hyvää.

En oikein mitenkään. Ainut tapa on laskea odotukset täysin olemattomalle tasolle jo alkuun, että ei sitten voi epäonnistua kovin pahasti.

Huonosti! Mutta mun periaate on, etten anna itseni lamaantua kun mokaan. Jos tulee seinä vastaan jonkun mokan takia niin rupean sitten kovaa vauhtia tekemään jotain muuta. Häpeä on kyllä mulle iso riippakivi. Tuntuu kans että en muuta teekään kuin epäonnistun asioissa... helpompi ois istua kotona jottei taas mokaisi jotain, mutta oon päättänyt että niin en tee. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

Vierailija kirjoitti:

siten että kelaan ihmisiä jotka on kuolleet, ja mietin että itse olen hengissä. En tavoittele onnea, vaan elämää. Pettymykset ja kärsiminenkin voi olla hyvää.

Nojoo, mutta entä jos on vaikka aiheuttanut vahinkoa muille ihmisille ja niin pois päin? Ihan oikeasti puhtaasti vahingossa? Mitä hyvää siinä on? En ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

En oikein mitenkään. Ainut tapa on laskea odotukset täysin olemattomalle tasolle jo alkuun, että ei sitten voi epäonnistua kovin pahasti.

Mut jos ei odota itseltään mitään, niin on sekin masentavaa... Tulee sellanen olo, että ei ole mitään. Näin siis ainakin minulla.  Silloin ei ole mitään tavoitteita, ei kunnianhimoa mihinkään suuntaan. Ei sellanenkaan tee onnelliseksi. 

ap

Mietin samaa. Epäonnistuminen kuristaa kurkkua ja itken juuri aamuisin lyhyttä itkua, joka tulee syvältä vatsasta. En ole edes mokannut vaan joutunut mustamaalauksen/väärinkäsityksen vuoksi todella kärsimään. Tilanne muokkaa tulevaisuuttani. Huuhdon tuskaa alkoholilla, mitä en muuten juuri käytä. En kykene muuhun vaikka minulla on muuten hyvät eväät stressinhallintaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein mitenkään. Ainut tapa on laskea odotukset täysin olemattomalle tasolle jo alkuun, että ei sitten voi epäonnistua kovin pahasti.

Mut jos ei odota itseltään mitään, niin on sekin masentavaa... Tulee sellanen olo, että ei ole mitään. Näin siis ainakin minulla.  Silloin ei ole mitään tavoitteita, ei kunnianhimoa mihinkään suuntaan. Ei sellanenkaan tee onnelliseksi. 

ap

Ei vaan, kun ei aseta itselleen tavotteita, niin kaikki mahdollinen saavutus on positiivista, eikä sitten synny niin niitä epäonnistumisia. Harvemmin sitä kuitenkaan jää ihan nolla saavutuksiin missään mihin ryhtyy.

Luovuin ajatuksesta, että virheiden tekeminen liittyisi jollakin tavalla arvooni ihmisenä. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta nyt olo on todella vapautunut.

Suhtaudun virheisiin mahdollisuuksina oppia jotakin. Koetan tehdä mielenkiintoisia virheitä ja epäonnistua eteenpäin, niin kuin sanonta kuuluu.

Joo, tää kuulostaa tosi mahdottomalta ja imelältä, ja niin sen pitääkin kuulostaa, kunnes jokin loksahtaa ja asian kokee todeksi.

Kannattaa miettiä asiaa näin: Onko paras ystäväsi mielestäsi täysi luuseri, kun hän tekee virheen? Ajatteletko, ettei hän ansaitse uutta mahdollisuutta, että hän osoitti juuri kaikille todellisen epäonnistujan olemuksensa? Etkö? No miksi ihmeessä suhtautuisit näin ilkeästi itseesi, jos et suhtautuisi niin ystävääsikään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

siten että kelaan ihmisiä jotka on kuolleet, ja mietin että itse olen hengissä. En tavoittele onnea, vaan elämää. Pettymykset ja kärsiminenkin voi olla hyvää.

Nojoo, mutta entä jos on vaikka aiheuttanut vahinkoa muille ihmisille ja niin pois päin? Ihan oikeasti puhtaasti vahingossa? Mitä hyvää siinä on? En ymmärrä.

Se tunne oli se sitten tuskaa tai häpeää tai jotain muuta, niin se on ihan ok. Sitä voi tuntea mitä tuntee. Ei tunteen tarvitse aina olla hyvää. Ehkä tää kuulostaa masokistiselta, mutta se ei ole tarkoituksena. Tuska voi tuottaa suurinta nautintoa.

Minä aina epäonnistuessani viiltelen itseäni ja vedän pamikännit. Aivan hienosti olen selviytynyt kaikista elämän haasteista ja vastoinkäymisistä :)

Ei niitä kestäkkään. Vähintään parin päivän kännit. Itsesääliä, valitusta, vitutusta ja lisää viinaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä aina epäonnistuessani viiltelen itseäni ja vedän pamikännit. Aivan hienosti olen selviytynyt kaikista elämän haasteista ja vastoinkäymisistä :)

:D

Y-sukupolvi on tunnetu huonosta kyvystään sietää pettymyksiä ja epäonnistumisia. Resilienssi eli psykologinen sitkeys on huonoa. Tämän kun tiedostaa, ymmärtää ettei ole yksin ja että asioita voi muuttaa.

Opettajan ammatti parantaa tästä vaivasta. Kun esiintyy koko päivän, mokailee vähän väliä. Ei haittaa menoa. Usein saa hyvät naurut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein mitenkään. Ainut tapa on laskea odotukset täysin olemattomalle tasolle jo alkuun, että ei sitten voi epäonnistua kovin pahasti.

Mut jos ei odota itseltään mitään, niin on sekin masentavaa... Tulee sellanen olo, että ei ole mitään. Näin siis ainakin minulla.  Silloin ei ole mitään tavoitteita, ei kunnianhimoa mihinkään suuntaan. Ei sellanenkaan tee onnelliseksi. 

ap

Ei vaan, kun ei aseta itselleen tavotteita, niin kaikki mahdollinen saavutus on positiivista, eikä sitten synny niin niitä epäonnistumisia. Harvemmin sitä kuitenkaan jää ihan nolla saavutuksiin missään mihin ryhtyy.

Mä ymmärrän sen niin, että jos ei ole tavotteita, niin turha edes ryhtyä mihinkään. 

Tavoite voi olla esim se että haluaa olla hyvä ihminen. Sitten kun satuttaa toista, niin epäonnistuu tässä tavoitteessaan.

Vierailija kirjoitti:

Y-sukupolvi on tunnetu huonosta kyvystään sietää pettymyksiä ja epäonnistumisia. Resilienssi eli psykologinen sitkeys on huonoa. Tämän kun tiedostaa, ymmärtää ettei ole yksin ja että asioita voi muuttaa.

Onko näin? No itsehän olen juurikin tätä Y-sukupolvea... Kasvatuksen tulosta ilmeisesti. Ei saanut tehdä virheitä pienenä/nuorena.

ap

Vierailija kirjoitti:

Mä en kestä. Olen mokannut viime aikoina tosi monta asiaa, ja ihmettelen oikeasti mikä minulla on pielessä. En kestä siis itseäni enää.

Epäonnistuminen? Mitä se on? En tiedä mitä sana tarkoittaa edes.

Mä kai revin positiivista niistä epäonnistumisistakin. Eilen hukkasin avaimeni, tänään sitten kuljin ympäri kyliä etsimässä ja kyselemässä niitä. Ei löytynyt, mutta ajattelin mielessäni, että kylläpäs olen ollut reipas ja aktiivinen etsiessäni, jo monta kiveä käännetty! Mulle onnistuminen on esim.sitä että uskallan puhua ihmisille ja liikkua ihmisten ilmoilla, joten olin tyytyväinen, kun onnistuin siinä hyvin.

Mulla helpottaa oloa, kun pakotan itseni miettimään yhtä möhläystä kohti vähintään kolme onnistumista samalta päivältä. Aina sitä jossakin on onnistunut, vaikka hetki menisikin, ennen kuin huomaan/muistan ne.

□

Toinen tapa on se, että suhteutan asian oikeaan kokoluokkaan katsomalla sitä vähän kauempaa. Ja yritän ajatella, miten pieni asia se loppujen lopuksi on maailmankaikkeudessa, vaikka se sillä hetkellä tuntuukin hurjan suurelta asialta.

□

Kolmanneksi "ulkoistan" tilanteen, eli käyn läpi mielessäni sen kertomuksena, jossa vain joku "hän" teki sen, ja sitten mietin, miltä tilanne oikeasti ulkopuolisen silmissä näyttää. Usein tulen lopputulokseen, ettei se olekaan ihan niin hirveä moka, miltä aluksi vaikutti.

□

Jos ei muu auta, niin sitten alan miettimään, mitä pahempaa tutut ovat möhlänneet, ja etten ole ainoa möhläri, vaan tavallinen ihminen.

□

Ja siis tottakai, jos mokaan, ja asiaan voi vielä vaikuttaa, niin olo helpottuu heti kun teen jotakin korjatakseni tilanteen. Aina ei kuitenkaan jälkikäteen voi korjata, joten silloin nuo edellä mainitut keinot ovat tarpeen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla helpottaa oloa, kun pakotan itseni miettimään yhtä möhläystä kohti vähintään kolme onnistumista samalta päivältä. Aina sitä jossakin on onnistunut, vaikka hetki menisikin, ennen kuin huomaan/muistan ne.

□

Toinen tapa on se, että suhteutan asian oikeaan kokoluokkaan katsomalla sitä vähän kauempaa. Ja yritän ajatella, miten pieni asia se loppujen lopuksi on maailmankaikkeudessa, vaikka se sillä hetkellä tuntuukin hurjan suurelta asialta.

□

Kolmanneksi "ulkoistan" tilanteen, eli käyn läpi mielessäni sen kertomuksena, jossa vain joku "hän" teki sen, ja sitten mietin, miltä tilanne oikeasti ulkopuolisen silmissä näyttää. Usein tulen lopputulokseen, ettei se olekaan ihan niin hirveä moka, miltä aluksi vaikutti.

□

Jos ei muu auta, niin sitten alan miettimään, mitä pahempaa tutut ovat möhlänneet, ja etten ole ainoa möhläri, vaan tavallinen ihminen.

□

Ja siis tottakai, jos mokaan, ja asiaan voi vielä vaikuttaa, niin olo helpottuu heti kun teen jotakin korjatakseni tilanteen. Aina ei kuitenkaan jälkikäteen voi korjata, joten silloin nuo edellä mainitut keinot ovat tarpeen.

Mutta kun monia asioita sä et vaan voi korvata. Ja mä ainakin noista mun mokaamisistani ajattelisin kriittisesti jos joku toinenkin tekisi samoin... Eli mikään ei helpota kyllä oloa.