Lue keskustelun säännöt.
Olen saanut äidinmaidossa negatiivisen, katkeran ja ylimielisen suhtautumistavan kaikkeen - kohtalontovereita?
25.01.2016 |
Olen nuori aikuinen ja vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtämään, miten kieroutuneita arvoja ja asenteita kotonani erityisesti äitini toimesta meille opetettiin. Olen ihan tavallisesta perheestä lähtöisin, lapsuus oli onnellinen, fyysiset puitteet kunnossa, on saatu hellyyttä ja kehittävää ajanvietettä ja niin edelleen. Toisaalta perhe ei ollut mitenkään erinomaisen super, vaan ihan tavallinen pikkukaupungin keskiluokkainen perhe, joita mahtui kymmenen tusinaan.
Meille on kuitenkin aina opetettu, että meidän perhe on paras kaikista, meidän systeemit on parhaat, te olette saaneet kaikista parhaan kasvatuksen ja niin edelleen. Ei mitään sellaista tervettä "muilla on muiden tavat mutta meillä on meidän tavat"-juttua jota varmasti etenkin teini-ikäisten kanssa tarvitsee harrastaa, vaan nimenomaan sitä, että kaikki muut tekevät kaiken muun ihan huonosti, mutta vanhempamme tietävät kaiken parhaiten ja siksi olemme aivan ylivertaisia. Kaikissa muissa ihmisissä ydinperheemme ulkopuolella oli jotakin vikaa. Jos kerroin kotona iloisena, että harrastuksessa aloitti uusi kiva tyttö ja selvisi että äiti tuntee tuon tytön perheen, tuli sieltä heti joku "aijaa, vai että Palosen tyttö..." sellaisella tietyllä äänensävyllä. Sitten tuli vuodatus siitä, miten sen "Palosen tytön" äiti oli ollut yläasteella tätini kanssa samalla luokalla ja sanonut sille ja tälle niin ja näin.
Mistään negatiivisesta tai vähänkään henkilökohtaisesta (minuun itseeni liittyen) ei koskaan olisi saanut puhua. Kärsin nuorempana kovista suolisto-oireista ja joskus jouduin perumaan jonkun menon yhden parhaimman kaverini kanssa. Olin jo kirjoittamassa tekstiviestiä, että on vatsa niin pahana etten pääse, mutta äiti siitä sitten kauhistui, että "et sä nyt tollaisia voi kirjoittaa kaverille!". Ja kaveri ihan tasan tarkkaan tiesi asiasta kyllä, koska olin kyseisen vaivan kanssa käynyt lääkärissäkin niin monesti ja tietysti luokkakaverille kertonut, miksi olin poissa koulusta. Kuukautisista ei saanut puhua edes tyttöporukassa, opiskelupaikka-asioista ei äidin mielestä olisi saanut puhua ennen kuin on paikka varmistunut ja kun yksi kesä en saanut kesätöitä, olisi pitänyt valehdella kaikille, että en oikeastaan edes halunnut, vaan halusin keskittyä opiskeluun. Uskon että tässä oli taustalla jotain imagon rakentamista. Äidille oli tärkeää esittää koko ajan vähän parempaa ihmistä ja eihän se sovi vähän paremman ihmisen kuvaan, että tyttärellä on joku nolo suolioireyhtymä eikä se saa edes kesätöitä - sehän kuulostaa ihan normaalien ihmisten meiningiltä!
Tuollaisen "taustan" vuoksi joudun tarkkailemaan itseäni ja käytöstäni aivan erityisellä herkkyydellä, sillä nuo ovat sellaista verenperintöä, jota en missään tapauksessa halua viedä eteenpäin tai omassa itsessäni ruokkia. Tällä hetkellä koen, että nuo asiat ovat saaneet vähän etääntymään vanhemmistani, meillä on formaalit hyvät välit, mutta mistään vakavammasta en heidän kanssaan halua puhua. Myöskään sellaisissa tilanteissa joissa ihminen yleisesti ottaen kaipaa lohdutusta en heidän puoleensa ole kokenut mukavaksi kääntyä, sillä muistan niin elävästi sen, miten muille ihmisille vähän vastaavissa tilanteissa on naureskeltu. Todennäköisesti vanhempani ottaisivat omat ongelmani täysin tosissaan eivätkä näkisi niissä mitään säälittävää, mutta se juuri on se ongelma, kaksinaismoralismi!
Aloitus on varmasti epäselkeä ja täynnä epäloogisia lauserakenteita, pahoittelut siitä, kirjoitin kilpaa kellon kanssa välttääkseni rekisteröitymispakon. Avaan viimeistään huomenna mielelläni lisää, tuli sellainen tunne että täytyy päästä avautumaan tästä.
Kommentit (20)
Palstalla on nin vähän aikaa, että luin juttusi kursorisesti (sori), mutta välittyi kuva "joukkonarsismista", ryhmänarsismista, josssa kissan oman hännän nostaminen menee liiallisuuksiin. Olen kokenut vähän samaa, kun vanhempani joutuivat irtautumaan kotiseuduiltaan, lapsuususkostaan (vanhoillislestadiolaisuus) ja rakentamaan kaiken uudelleen toisella puolella maata.
Kannustus muuttuikin katteettomaksi omahyväisyydeksi ja lasten kehuminen ja kannustaminen meni yli.
Neuvon sinua vain ottamaan OMAN elämän omiin käsiisi ilman katkeruutta. Päivitä itsesi tähän päivään äläkä syytä vanhempia kaikesta. He ovat tehneet parhaansa niillä taidoilla mitä heillä on, eivätkä muovaten teistä lapsista järjestelmällisesti mielenvikaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sun täytyy ottaa vastuu omasta elämästä eikä syyttää vanhempiasi.
Ei minulla mene huonosti, ei ole mitään asiaa mistä "syyttää" vanhempia. Tuo vain on tietynlainen peikko taustallani ja nyt kun tiedostan sen, pystyn ITSE taistelemaan sitä vastaan ja muuttamaan käyttäytymistäni ennemmin ihanteideni mukaiseksi. Yritän estää itseltäni luisumisen tuolle vanhempieni/äitini tielle, mutta voin tehdä sen vanhempiani/äitiäni rakastaen ja kunnioittaen. Ei olla kaikesta samaa mieltä eikä hyväksytä kaikkea mitä toinen tekee, mutta arvostetaan ja välitetään silti.
Elämäni on kuitenkin varmasti parempaa, kun tiedostan tuon asian ja opettelen elämään sen kanssa. Aito henkinen hyvinvointi ei kuitenkaan synny itsen korottamisesta muiden kustannuksella.
Vierailija kirjoitti:
Etelä-Pohjanmaalta?
Noup. Vanhempani ovat ihan eri puolilta Suomea kotoisin, en usko että tämä on mikään maantieteellinen identiteettikysymys. Kummankaan kotiseutu ei kuitenkaan ole Pohjanmaalla.
Ajatelkaapa. Omat lapsenne tulevat syyttämään teitä samalla tavalla kaikesta, vaikka miten yittäisitte tehdä oikein :D "Mutsi ajoi mut työkyvyttömäski", Iskän takia en voi koskaa hyväksyä rintojani... Blaa blaa. Ottakaa vastuu omasta elämästä, lapsuus meni jo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ajatelkaapa. Omat lapsenne tulevat syyttämään teitä samalla tavalla kaikesta, vaikka miten yittäisitte tehdä oikein :D "Mutsi ajoi mut työkyvyttömäski", Iskän takia en voi koskaa hyväksyä rintojani... Blaa blaa. Ottakaa vastuu omasta elämästä, lapsuus meni jo.
Mielestäni vastuunottamista elämästä ei mitenkään vähennä se, että tiedostaa lapsuudenperheeseen ja sen henkilökemioihin liittyviä ongelmia ja osaa ottaa ne huomioon itseään ja lähipiiriään koskevissa vuorovaikutustilanteissa.
Vähän samaa meillä.
Lapsena ja nuorena oli sellaista ilon pilaamista ja ongelmien vähättelyä. Joskus keksittiin joku juttu kavereiden kanssa ja kerrottiin se eka kaverin äidille niin se ainakin teeskenteli innostunutta, meidän äiti vain tyrmäsi. Minua kiusattiin koko kouluaika ja kerroin siitä kotona mutta vähäteltiin joten sitten vaan kärsin kaikki ne vuodet vaikka äiti varmasti tiesi. Kotona ei juotu eikä lyöty tai mitään sellaista mutta mistään asioista ei olisi saanut kertoa muille. Itse olivat kyllä uteliaita tietämään mitä naapurissa tapahtui. Mitään syvällisiä ei ikinä puhuttu eikä puhuta tänäänkään. Kadehdin aina kaverin kotia jossa tehtiin yhdessä asioita, laulettiin karaokea jne. Meillä oli vain jotenkin ankeaa vaikka koti oli ihan kiva talo. Nykyään välit ovat ihan hyvät mutta muodolliset. Taloudellisesti on tuettu mutta se on sitten sisältänyt ajatuksen että pitäisi elää kuten he. Säästeliäästi jne. Pelottaa että siirrän tätä samaa pojalleni joks on vasta pieni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap, meillä samnlainen perhe 70-80 lukujen taitteessa ja me ollaan etelä-pohjanmaalta.
Minäkin joudun tarkkailemaan käytöstäni, ja nuorempana oma käytökseni oli joskus niin huonoa, että nolottaa vieläkin.
Hienosti sait puettua sanoiksi nuo kaikki asiat mitä olen itsekseni todella usein pohtinut, mutta en koskaan ole kenenkään kanssa ottanut puheeksi.
Teilläkin äiti oireilee narsistisesti. Ei tuossa syyttäminen edistä mitään, vaan kannattaa jatkaa omaa elämää ja työstää pois niitä sairaita ajatuksia, joita kotona on päähän ajettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on jo hyvä alku kun herää huomaamaan tällasen asian, ja osaa terveesti kritisoida vanhempiensa elämäntapaa. Sekään ei aina ole helppoa. Mutta kun sen tajuaa, on helpompaa alkaa toimia itse toisin. Jos sulla on tai jos saat lapsia, tee kaikkesi, että et lähde tällaiseen peliin sitten omassa perheyhteisössäsi. Nykyinen käytöksesi on sinun oma valinta ja vastuullasi, ja lapsuuden kokemuksista pitää osata päästää irti. Ehkä sun mutsilla oli ollut nuorena omassa perheessään / lapsuudessaan jotain hävettävää ja halusi aikuisena korostaa ylemmyydellä itseään ja omaa perhettään. Tai sitten on vaan nihkee tyyppi. Siinä tapauksessa ehdotan, että sanot asiasta ihan rehelllisesti kasvotusten.
Huomaa että ap ei ole päässyt täydellisyyden tavoittelusta täysin eroon kun pitää pahoitella tekstin laatua - vaikka osaa kirjoittaa hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan jossain määrin oman perheeni tästä, ja kyllä, Etelä-Pohjanmaalta. Mistään ei ikinä saanut kertoa muille, varsinkaan sukulaisille, ja mä sain usein lapsena tiukkaa palautetta siitä, että olin lörpötellyt naapureille asioita, joista ei olisi saanut puhua. Eikä mulla ollut aavistustakaan siitä, mistä saa puhua ja mistä ei (esimerkiksi siitä, että oltiin varattu lomamatka ei saanut puhua, vaikka tottahan ne sai sen selville viimeistään silloin, kun lähdetään). Mun äidin bravuuri oli aina kysyä, että "kenen idea se oli", jos kerroin jostain, mitä oltiin tehty kavereiden kanssa. Mitä väliä silläkään oli, kuka sen ajatuksen oli saanut. Ja tämä siis ihan tavallisista asioista, vaikka siitä että käydään elokuvissa. Ja meilläkin fyysiset puitteet kunnossa ja hellyyyttä ja huolenpitoa riittävästi. Jotenkin vaan tosi voimakas sellainen omatarkkailu, että pitää elää normien mukaisesti vaikka kukaan ei näkisi, ja omaa häntää ei saa nostaa eikä muilta sa pyytää tukea raskaina hetkinä. Mä oon nyt aikuisena aika avoin ihminen, luotan ystäviini ja kerron heille joskus turhankin avoimesti asioistani. En jotenkin koskaan hyväksynyt tätä "tästä ei sitten saa puhua" -mentaliteettia, ja oon ehkä heilahtanut sitten sinne toiseen ääripäähän :)
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan jossain määrin oman perheeni tästä, ja kyllä, Etelä-Pohjanmaalta. Mistään ei ikinä saanut kertoa muille, varsinkaan sukulaisille, ja mä sain usein lapsena tiukkaa palautetta siitä, että olin lörpötellyt naapureille asioita, joista ei olisi saanut puhua. Eikä mulla ollut aavistustakaan siitä, mistä saa puhua ja mistä ei (esimerkiksi siitä, että oltiin varattu lomamatka ei saanut puhua, vaikka tottahan ne sai sen selville viimeistään silloin, kun lähdetään). Mun äidin bravuuri oli aina kysyä, että "kenen idea se oli", jos kerroin jostain, mitä oltiin tehty kavereiden kanssa. Mitä väliä silläkään oli, kuka sen ajatuksen oli saanut. Ja tämä siis ihan tavallisista asioista, vaikka siitä että käydään elokuvissa. Ja meilläkin fyysiset puitteet kunnossa ja hellyyyttä ja huolenpitoa riittävästi. Jotenkin vaan tosi voimakas sellainen omatarkkailu, että pitää elää normien mukaisesti vaikka kukaan ei näkisi, ja omaa häntää ei saa nostaa eikä muilta sa pyytää tukea raskaina hetkinä. Mä oon nyt aikuisena aika avoin ihminen, luotan ystäviini ja kerron heille joskus turhankin avoimesti asioistani. En jotenkin koskaan hyväksynyt tätä "tästä ei sitten saa puhua" -mentaliteettia, ja oon ehkä heilahtanut sitten sinne toiseen ääripäähän :)
Heh, luulisin sisarekseni, jos et olisi sanonut olevasi Etelä-Pohjanmaalta... Nimittäin tuo lomamatkajuttu on ihan tismalleen sama kuin mitä itse muistan lapsuudestani! Lomamatkan varaamisesta ei tosiaan saanut puhua kenellekään, ei edes lähisukulaisille. Yksi hyvin mieleenpainunut juttu tällaisten "ihan ufoja juttuja joista ei saa puhua"-asioiden listalta on se, kun olimme tulossa kaupasta ja meillä lapsilla oli karkkipussit karkkipäivän kunniaksi. Olimme niitä jo autossa syöneet, mutta vähän ennen kotipihaa äiti keräsi ne laukkuunsa, jottei naapurit näe että meillä on karkkia??? Ja tämä siis aikaisella 2000-luvulla, jolloin sokerihysteria ja lasten ruokavalioiden kyttääminen ei todellakaan ollut samalla tasolla kuin nyt.
Lomamatkaan liittyen muistan myös sellaisen, kun äitini vannotti meitä, ettemme saa kertoa muille että etelänmatkalla satoi aika paljon. Olin alakouluikäinen enkä voinut käsittää miksi se oli salaisuus, enkä suoraan sanoen käsitä vieläkään. Oliko joku sitten sanonut äidille, että "mitä te sinne menette tähän aikaan, sataa kuitenkin" ja siksi ei halunnut myöntää olleensa väärässä (tosin paikka oli muistaakseni joku tyyliin Kreikka heinäkuussa, eli tuskin oli tuollaistakaan taustalla).
Ja juu, minullakin tämä kaikki on kääntynyt siihen, että olen omista asioistani hyvin avoin. En esimerkiksi näe niin mitään syytä salailla palkkaani muilta, kun se on kuitenkin täsmälleen TESin mukainen taulukkopalkka ja googlaamalla ammattinimikkeeni löytää hyvin täsmällisiä palkkatietoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huomaa että ap ei ole päässyt täydellisyyden tavoittelusta täysin eroon kun pitää pahoitella tekstin laatua - vaikka osaa kirjoittaa hyvin.
Heh, olen pahoillani. Kieltämättä teksti on siistimpää kuin mitä odotin sen olevan, kun kiireellä postasin ilman oikolukua.
Se on kohtalotoveri, ei kohtalontoveri.
Mun anoppilassa on vähän tuollainen meininki kuin ap:n perheessä. Naureskelevat ihmisille, joilla on elämässään ongelmia, siis esimerkiksi oikeasti vaikka mielenterveydellisiä ongelmia jollakin tuttavapiirissä niin nauretaan miten luuseri sekin on. Ja omat lapset ovat kaikista parhaimpia ja muut vähänkin erilaiset ovat naurettavia luusereita. Ihan uskomatonta paskanjauhantaa ja itsensä korostamista. Sitten perhe rehvastelee jos sattuu tuntemaan jonkun julkisuuden henkilön, "tiesitkö että tunnemme sen ja sen". Ai kiesus että tekee pahaa käydä siellä.
Vierailija kirjoitti:
Mun anoppilassa on vähän tuollainen meininki kuin ap:n perheessä. Naureskelevat ihmisille, joilla on elämässään ongelmia, siis esimerkiksi oikeasti vaikka mielenterveydellisiä ongelmia jollakin tuttavapiirissä niin nauretaan miten luuseri sekin on. Ja omat lapset ovat kaikista parhaimpia ja muut vähänkin erilaiset ovat naurettavia luusereita. Ihan uskomatonta paskanjauhantaa ja itsensä korostamista. Sitten perhe rehvastelee jos sattuu tuntemaan jonkun julkisuuden henkilön, "tiesitkö että tunnemme sen ja sen". Ai kiesus että tekee pahaa käydä siellä.
Ymmärrän hyvin. Avomieheni nähden vanhempani olivat alkuun hyvin vieraskoreita, mutta nyt heidän todellinen luontonsa on alkanut miehellekin paljastua. Avomies ei ole ottanut asiaan kantaa, mutta toisaalta enpä minäkään puhu mieheni kanssa asioista, mitkä appivanhemmissa ärsyttävät.
Ja juu, kaikki muut ovat naurettavia luusereita ja jos ihmisellä on jotain vikana, niin ainakaan siitä ei saa kenellekään puhua, jos yksin kaapissa kärsii niin se ei ole kovin paha. Tuota julkkisten ihannointia en kyllä tunnista vanhemmistani, pikemminkin heille/äidille on tyypillistä inhota kaikkia niitä puolituttuja, jotka millään tavalla ovat julkisuudessa, siis vaikka asiantuntija-ammattinsakin kautta.
Kyllä sun täytyy ottaa vastuu omasta elämästä eikä syyttää vanhempiasi.