Lue keskustelun säännöt.
saako keski-ikäinen lapsi surra vanhempiensa kuolemaa?
17.01.2016 |
Olen nelikymppinen, vanhempani ovat 70. Kummallakin on pitkäaikaissairauksia. Nyt äidilläni on todettu sydänongelmia, jotka vaativat leikkausta. Pelkään ettei hän selviä leikkauksesta. Minua pelottaa ja ahdistaa, vaikka totta kai tiedän, että kukaan ei elä ikuisesti.
Ahdistusta lisää se, että tuntuu ettei suruani ja pelkoani hyväksytä, koska "kaikkihan kuolevat joskus", kuten mieheni sanoo. Tuntuu, että koska olen jo aikuinen, vanhempieni sairaudet eivät saisi surettaa minua eikä kuolema pelottaa.
Miten te muut keski-ikäiset, miten olette käsitelleet vanhempienne vanhenemista ja kuolemaa?
Kommentit (40)
Totta kai saa. Miehesi vaikuttaa aika empatiakyvyttömältä, vai onko se jotain torjuntaa? Onko hän itse joutunut kokemaan läheisten sairastumisia tai kuolemia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No oudompaa olisi jos ei surisi ja pelkäisi jo etukäteen. Vaikka se onkin väistämätöntä.
Menetin toisen vanhempani alle 4-kymppisenä sairauteen ja ulkopuoliset kommentoivat tyyliin: sellaista se on, ei kukaan elä ikuisesti, onhan sulla oma perhe jne., vaikka surin/suren vieläkin kovasti. Kommentoijilla kaikilla vielä molemmat vanhemmat elossa. Ehkä fraasit osuvat vielä joskus omaan nilkkaan...
Jokainen suree. Jopa ne jotka eivät ole vanhempiensa kanssa väleissä
Olin 2 kk sairaalassa malla isäni kuoleman jälkeen. Nyt pelkään äitini kuolevan pian. Hän on sairastellut
Vanhempien kuolema tuo paljon asioita pintaan
Miehelläsi on ongelmia, ei sinulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietysti pelkään, olen jo sydän kurkussa ajatuksesta että 15-vuotias kissani ei varmasti enään elä kauan. Miksi en siis surisi vanhempiani. Vaikka kukapa sen tietää kuka täältä ensin lähtee...
Tottakai saa ja pitääkin surra. Äitini menetti veljensä viisikymppisenä (siis veli samaa ikää) ja kertoi asiasta yhdelle rääväsuutyökaverilleen. Tämäpä laukaisi, että "minkäs ikäinen se sun veljes oli...?", johon äiti sitten kertoi iän. Tämä työkaveri tokaisi vaan reippaasit, että "jaa, niin vanha, ehtihän se jo nähdä, mitä tää touhu täällä on". Äitini jäi sanattomaksi. Viisikymppistä kai ei kauhean vanhana nykyään edes pidetä. Siis vanhana kuolemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä mielessä miehesi on oikeassa, että kaikki me kerran kuolemme, myös sinun vanhempasi, miehesi, lapsesi ja sinä itsekin. Mutta ei tuo ajatus poista sitä tosiasiaa, että suremme jokaista läheistä vainajaa, jopa etäisempiäkin. Yritin asettua miehesi asemaan ja pohtia, miksi hän sanoo noin. En ehkä löytänyt hyvää vastausta, mutta mieleeni tuli ajatus, että hän yritti rauhoitella sinua, koska tunnut olevan sitä sorttia, joka suree jo etukäteen mahdollisia menetyksiä. Kuitenkin kannattaa muistaa, että täällä ei jaeta vuoronumeroita. Koskaan ei tiedä, kuka milloinkin kuolee. Älä ainakaan näytä äidillesi tuota etukäteissurua, vaan kannusta ja tue häntä tuossa sydänleikkauksessa. Ja muista, mitä tahansa meille rlämässä tapahtuukaan, niin sillä on joku tarkoitus, jota emme välttämättä ainakaan heti käsitä.
Vierailija kirjoitti:
Menetin toisen vanhempani alle 4-kymppisenä sairauteen ja ulkopuoliset kommentoivat tyyliin: sellaista se on, ei kukaan elä ikuisesti, onhan sulla oma perhe jne., vaikka surin/suren vieläkin kovasti. Kommentoijilla kaikilla vielä molemmat vanhemmat elossa. Ehkä fraasit osuvat vielä joskus omaan nilkkaan...
Ap täällä. Minulla on samanlaisia kokemuksia, vaikka vanhempani siis ovatkin vielä elossa.
Kun äitini sairastui syöpään, menin terapeutille koska olin niin rikki. Terapeutti kyseenalaisti tunteeni, koska eihän minulla itselläni ollut syöpää. Sen jälkeen hän alkoi miettiä, onko äiti-tytärsuhteessamme jotain pielessä.
Lopetin heti kyseisen puoskarin luona käymisen, mutta aika suurta vahinkoa hän sai aikaan. Nyt tunnen itseni friikiksi jos pelkään vanhempieni kuolemaa. Mieheni suhtautuminen ei auta asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toinen vanhemmistani on kuollut ja tästä on jo vuosia, surin silloin ja kaipaus on edelleen. En kuitenkaan ylitsevuotavasti surrut tai kokenut, että nyt on elämä pilalla tms. Vähän yli menevää on hakeutua terapeutille toisen ihmisen sairauden vuoksi. En kuitenkaan ajattele että lapsen ja vanhemman suhteessa on jotain vikaa, vaan enemmän niin, että onpa tunteellinen ihminen.
On normaalia surra ja ymmärtää samalla, että jokainen tulee kuolemaan. Epänormaalimpaa on mielestäni jos ei koe surua läheisen kuolemasta.
Vierailija kirjoitti:
Menetin toisen vanhempani alle 4-kymppisenä sairauteen ja ulkopuoliset kommentoivat tyyliin: sellaista se on, ei kukaan elä ikuisesti, onhan sulla oma perhe jne., vaikka surin/suren vieläkin kovasti. Kommentoijilla kaikilla vielä molemmat vanhemmat elossa. Ehkä fraasit osuvat vielä joskus omaan nilkkaan...
Minullakin on oma perhe. Oman suruni lisäksi joudun siis kantamaan vielä lastenkin surun isovanhempien menetyksestä....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yksinkertasisesti: saa. tästä surusta on tehny monia kappaleitakin. olet tunteettomien ihmisten ympäröimänä ja se ei ole hyvä
Vierailija kirjoitti:
No oudompaa olisi jos ei surisi ja pelkäisi jo etukäteen. Vaikka se onkin väistämätöntä.
Tottakai saa surra, mutta ei nyt sentään etukäteen! Ap:n vanhemmat voi elää vielä vaikka 30 vuotta, se on kuulkaa pitkä aika surra. Toinen asia on leikkauksesta huolestuminen, se ei ole surua, eikä sen pitäisi monta päivää kestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakin suret . Miehes hoitoon .itse olin 30 v kun isäni kuoli nopeasti syöpään. Puhuin suruni ystävilleni jotka jaksoivat kuunnella. Kuolleena syntyneen lapsen menetyksessä en ole päässyt vieläkään kunnolla yli vaikka aikaa kulunut monta vuotta. Ei ole ehtinyt kunnolla suremaan kun on monta lasta hoidettavana kotona.
Ap täällä taas. Ehkä olen normaalia herkempi ihminen. Viimeiseen 7 vuoteen on vanhempieni osalta mahtunut syöpä, sydäninfarkti, polven tekonivelleikkaus, pallolaajennus, neljä keuhkokuumetta, munuaisaltaan tulehdus, leikkaushaavan infektoituminen, kaksi haimatulehdusta, haimaleikkaus ja vaikeahoitoinen astma.
Olen oppinut pelkäämään vanhempieni puhelinsoittoja, kun tuntuu että aina tulee vain huonoja uutisia.
Olen huomannut samaa. Ja olen ollut juuri samanlaisessa tilanteessa paitsi että kyseessä oli mummoni. Tuntui, että en saisi edes huolestua leikkauksesta ja syövästä, kun se on vaan mummo ja niin vanha.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menetin toisen vanhempani alle 4-kymppisenä sairauteen ja ulkopuoliset kommentoivat tyyliin: sellaista se on, ei kukaan elä ikuisesti, onhan sulla oma perhe jne., vaikka surin/suren vieläkin kovasti. Kommentoijilla kaikilla vielä molemmat vanhemmat elossa. Ehkä fraasit osuvat vielä joskus omaan nilkkaan...
Minullakin on oma perhe. Oman suruni lisäksi joudun siis kantamaan vielä lastenkin surun isovanhempien menetyksestä....
Saa surra mutta että etukäteen jo? Olen 40+ ja vanhempani ovat kuolleet, molemmat. Lapset minulla on ja mieskin mutta suru on silti suuri olenhan aikuinen orpo. Monesti käy mielessä soittaa toiselle vanhemmista tai miettii että onpa puhelin on hiljainen mutta sitten tulee mieleen että ai niin kuollut. Melkein kaikilla ikäisilläni on vanhemmat elossa vielä tai no yleensä äiti ainakin. En paljoa puhu surustani. Meillä kotona ei ole koskaan käynyt ketään yli 60-vuotiasta ihmistä eikä tule mieleen edes ketään ketä pyytää.
Minusta on liioiteltua surra lasten surua. Surraan yhdessä se mitä surraan ja jokainen yksin sen mitä suree. Ei lapsia voi suojata muutenkaan elämältä, johon väistämättä kuuluu vaikeudetkin ja erot rakkaista.
Miehet ovat usein vähän itsekkäitä, ehkä mies kokisi kuoleman helpotuksena, että tuo vuosien sairastelukierre ja huoli päättyy.
Lämmin halaus kaikille omaisensa menettäneille.
Minusta on tosi omituista, jos ei surisi kuolleita vanhempiaan.