Näin pääsin irti ikisinkkuudesta

Tuossa oli ketju ikisinkkujen piirteistä. Yksi yleinen uskomus oli, että ikisinkku on liian ronkeli, ja odottaa päiviensä tappiin asti sitä täydellistä kumppania, joka vie jalat alta. Ikään kuin tämä olisi huono piirre.
Minäkin olin ikisinkku. Halusin löytää kumppanin ja saada perheen. Syyt ikisinkkuuteen olivat kohdallani tuon yllä mainitun lisäksi se, että annoin kohdella itseäni huonosti ja kärsin aikuisenakin lapsuudessa syntyneestä huonommuuden tunteesta ja hylkäämisen pelosta. Olin kuitenkin "paperilla" hyvä kumppanikandidaatti: kaunis (joskaan enää en sitä ole), koulutettu, hyvässä työssä, asuin omistusasunnossa, matkustelin, olin sosiaalinen. Mutta miehet joita tapailin, olivat treffeillä kuin työhaastattelussa. Siellä haettiin matchiä juuri näiden pinnallisten asioiden suhteen. Varmaan joku oli sitten aina kauniimpi, menestyvämpi (tai mahdollisesti vähemmän menestyvä, jos menestyvän naisen kanssa seurustelu kaiveli) jne. Treffeillä ei kohdattu toista yksilönä tai tunnetasolla. Ei ikään kuin heittäydytty. Kävin kymmenillä nettitreffeillä vuodessa. Ihan valehtelematta. Ne johtivat ehkä johonkin lyhytaikaisiin säätöihin, tai sitten en edes saanut toista mahdollisuutta. Rautoja näillä miehillä oli tulessa useita samaan aikaan.
Tämä oli 2000-luvun alkua, nykyään Tinder-kulttuurin myötä homma on varmaan vielä karumpaa.

Joku pariutunut antoi minulle ohjeen, että kun tapaan kivan miehen, joka on ihastunut minuun, niin yritän oppia rakastamaan. Vaikka sukat eivät pyörisi jaloissa. Näin teinkin. Heitin romukoppaan osan pinnallisista kriteereistä. Niistä tärkeimpänä vaatimus miehen akateemisesta koulutuksesta ja uramenestyksestä. Sainkin miehestä hyvän kumppanin ja hänen kanssaan toive perheestä toteutui. Vaan nyt lähes 10 vuotta myöhemmin havahdun siihen, että emme koskaan ole miehen kanssa olleet oikea vastinpari. En koskaan ollut kunnolla rakastunut. Nyt kun suhteella on ikää, en voi edes toimia kuin terapeutit neuvovat ja muistella niitä syitä miksi yhteen päädyimme tai sitä rakkautta, jota meillä alussa oli.
En kadu suhdetta, koska ilman sitä minulla ei olisi kahta lasta ja kumppania, haluamaani perhe-elämää. Mutta silti mietin, mitä elämässä menetän lähtiessäni tähän järkiliittoon. Olisinko löytänyt "sen oikean", jos olisin odottanut vielä? Ehkä en, sillä nytkin tapasin mieheni vasta 32-vuotiaana ja lapsetkin olen saanut juuri 11 kellonlyömällä. Lohduttaudun sillä, että olisi todella kamalaa herätä jonain päivänä 38-vuotiaana ja ilman perhettä. Minulle riittää pari tuntia yksin kaupungilla ja tajuan kuinka kamalaa olisi voida mennä ja tulla ilman rajoituksia. Notkua baareissa ja treffeillä. Tulla töistä yksinäiseen kotiin. Mutta silti tuntuu, että elämästä puuttuu jotain ilman sitä oikeaa romanttista rakkautta.