miksi vanhemmat ovat usein sokeita sille, että omassa lapsessa on jotain vialla`?

Onko ihan oikea termi tuo vialla.

Vierailija kirjoitti:

Onko ihan oikea termi tuo vialla.

mikä sen sitten pitäisi olla? "että oma lapsi on tyhmä? outo?"

Ap

No en oo huomannut että usein näin olisi. Sinäkään et antanut kuin yhden esimerkin.

Oma lapsi on täydellinen. Ei hänestä vikoja etsi, eikä niitä näe. Siksi.

Vierailija kirjoitti:

No en oo huomannut että usein näin olisi. Sinäkään et antanut kuin yhden esimerkin.

no voin antaa lisää. tuttavan 9v poika autistinen, molemmat vanhemmat yhä sitä mieltä että dignoosi on väärä ja on ihan normaalia kun lapsi istuu päivät yksin tutkimassa ruuveja ja  muttereita ! joko livenä tai kirjoista..

entinen naapuri kertoi pihalla tuohtuneena, että tyttärensä ei muka kehity normaalisti " minäkin olin lapsena lyhyt!". vilkaisin pienikokoista, laihaa,  rattaissa istuvaa 5-vuotiasta enkä sanonut mitään.

jos omasta tyttärestä huolestuttaisiin, ottaisin ilolla vastaan kaikki tutkimukset ! itse asiassa puheterapiassa tyttö käykin, kun R ei taivu vaikka on jo ekalla. muuten pärjää oikein hyvin ja luotan, että kyllä se ärräkin sieltä vielä  tulee :)

Ap

Koska toisen vika on toisen nerous.

Meillä kotihoidettu lapsi meni eskariin ja koko vuoden saimme kuulla, mitä kaikkea lapsessa on vikana. Keskittyi liian hyvin, oli liian omatoiminen, kieltäytyi tottelemasta (omasta mielestään järjettömiä määräyksiä), ei suostunut opettelemaan kirjaimia vaan kirjoitteli satuja jne. ELTO:n mielestä ei lainkaan koulukypsä ja selkeästi viallinen, ehdotettiin kouluunlähdön myöhäistämistä vuodella ja suoraa erityisopetukseen siirtämistä.

Lapsi meni kouluun ja opettajalle meni päiväkodista nippu papereita, joiden mukaan lapsi ei kouluun kelpaa. Ekassa vanhempainvartissa opettaja sanoi, ettei ole niitä papereita lukenut, hän tutustuu lapseen ensin. Samalla hän totesi, että ei olisi äitinä huolissaan, meille on osunut omanlainen poika, joka kyllä löytää paikkansa.

Poika kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi. On toiminut seurakunnassa isosena, pelaa jalkapalloa, on kavereita ja opiskelupaikka Aalto-yliopistossa odottaa, kunhan ensin saa armeijan käytyä. Se meidän viallinen, omanlainen lapsemme ei kelvannut eskarin muotteihin, mutta koulussa kelpasi varsin hyvin.

Koulut ja sellaiset liioittelee aina. Niitten väitteet on sellaisia ettei niille voi kun nauraa. Ne ei osaa tehdä eroa pelleilyyn. 

Vierailija kirjoitti:

Koska toisen vika on toisen nerous.

Meillä kotihoidettu lapsi meni eskariin ja koko vuoden saimme kuulla, mitä kaikkea lapsessa on vikana. Keskittyi liian hyvin, oli liian omatoiminen, kieltäytyi tottelemasta (omasta mielestään järjettömiä määräyksiä), ei suostunut opettelemaan kirjaimia vaan kirjoitteli satuja jne. ELTO:n mielestä ei lainkaan koulukypsä ja selkeästi viallinen, ehdotettiin kouluunlähdön myöhäistämistä vuodella ja suoraa erityisopetukseen siirtämistä.

Lapsi meni kouluun ja opettajalle meni päiväkodista nippu papereita, joiden mukaan lapsi ei kouluun kelpaa. Ekassa vanhempainvartissa opettaja sanoi, ettei ole niitä papereita lukenut, hän tutustuu lapseen ensin. Samalla hän totesi, että ei olisi äitinä huolissaan, meille on osunut omanlainen poika, joka kyllä löytää paikkansa.

Poika kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi. On toiminut seurakunnassa isosena, pelaa jalkapalloa, on kavereita ja opiskelupaikka Aalto-yliopistossa odottaa, kunhan ensin saa armeijan käytyä. Se meidän viallinen, omanlainen lapsemme ei kelvannut eskarin muotteihin, mutta koulussa kelpasi varsin hyvin.

on hyvä, että teille kävi noin onnellisesti ! :) mutta joskus ikävä kyllä lapsi ei pärjää koulussakaan ja silti vanhemmat ovat sitä mieltä  että ei ole mitään ongelmia.  otetaan vaikka 8 tai 10-vuotias, jolla on ollut ongelmia päiväkodin aloittamisesta asti ,mutta vanhemmat torjuvat kaikki auttamisyritykset tai suostuvat niihin pitkin hampain " vitut Villessä mitään vikaa on!" -asenteella.

Ap

Kyllähän sitä mieli vastustaa sitä, että oma lapsi olisi erilainen kuin muut. Kiitollinen olen , että päiväkodissa kiinnitettiin asiaan huomiota. Lapsi on lievästi autistinen, mutta vialla hänessä ei ole mitään. Voi ap: n lapsiparkaa, joka joutuu tuntemaan olevansa viallinen, kun R ei suju.

ja en tarkoittanut loukata tällä aloituksella ketään ! mielestäni vain lapselle tehdään hallaa, jos suljetaan silmät mahdollisilta ongelmilta.

oma tytär ohjattiin puherapiaan päiväkodin toimesta kun oli viiden, silloin jäivät pariin kertaan koska puhui kuulemma ikäiselleen täysin normaalisti.  olin kuitenkin iloinen, että sai ammattilaisen arvion !

 nyt sitten aloitti käynnit uudestaan, koska on jo ensimmäisellä luokalla eikä R vieläkään tule oikein. muu puhe kyllä oikein sujuvaa.

Ap

Eiväthän monet usko että itsessäkään on mitään vikaa. Luulevat olevansa kovinkin älykkäitä, kauniita, sosiaalisia, täydellisiä ja ihmettelevät (tai suuttuvat) jos joku sanookin että et ole mitä luulet. Se on varmaan osa ihmisluontoa että ei pystytä myöntämään sitä ikävämpää totuutta niin itsessä kuin muissa perheenjäsenissä. Moni toki aikuisiällä harjoittelee kritiikin vastaanottamista ja oppii tunnistamaan omat heikkoutensa, mutta eiväthän kaikki näitä opi ikinä. 

Että mistäkö johtuu? Syitä on varmasti monia. Myönteisimmästä päästä voi syynä olla rakkaus omaan lapseen, mikä näkyy siinä, että oman lapsen erityiset piirteet tulkitaan parhain päin. Jossain määrin vanhemman on todella hyväkin nähdä oma lapsensa virheettömänä ja täydellisenä. Parempi se kuin vanhempi joka aina näkee lapsessaan vain vikoja ja huolen aiheita. Eli pohjimmiltaan on biologiaa pohjalla. Joskus voi olla myös kyse kieltämisestä psykologisena defenssinä eli kyvyttömyys myöntää tosiasiat. Tämä voi pahimmillaan taas haitata "biologiaa" eli vanhemman tarvetta luoda lapselleen paras ja turvallisin kasvuympäristö. Näiden ääripäiden väliltä totuus erilaisissa tilanteissa ja eri ihmisten kohdalta varmasti löytyy.

Niin, kun taas toiset vanhemmat murehtivat liikaa ja googlailevat nettidiagnooseja, että onko meidän pertti-inkeri liikuntavammainen kun ei kävele yksivuotispäivänään tai autisti kun on hyvä matematiikassa ja tykkää laittaa legoja riviin. Joka tapauksessa vanhemmissa on aina vikaa.

Itse olen ihan oma-aloitteisesti runnonut lapselleni puheterapialähetteen neuvolasta - neuvola olisi odotellut vielä vuoden. Puheterapeutin mukaan lähete oli tarpeen ja ajankohtainen, mutta enhän minä sitä voinut maallikkona sataprosenttisen varmasti tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska toisen vika on toisen nerous.

Meillä kotihoidettu lapsi meni eskariin ja koko vuoden saimme kuulla, mitä kaikkea lapsessa on vikana. Keskittyi liian hyvin, oli liian omatoiminen, kieltäytyi tottelemasta (omasta mielestään järjettömiä määräyksiä), ei suostunut opettelemaan kirjaimia vaan kirjoitteli satuja jne. ELTO:n mielestä ei lainkaan koulukypsä ja selkeästi viallinen, ehdotettiin kouluunlähdön myöhäistämistä vuodella ja suoraa erityisopetukseen siirtämistä.

Lapsi meni kouluun ja opettajalle meni päiväkodista nippu papereita, joiden mukaan lapsi ei kouluun kelpaa. Ekassa vanhempainvartissa opettaja sanoi, ettei ole niitä papereita lukenut, hän tutustuu lapseen ensin. Samalla hän totesi, että ei olisi äitinä huolissaan, meille on osunut omanlainen poika, joka kyllä löytää paikkansa.

Poika kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi. On toiminut seurakunnassa isosena, pelaa jalkapalloa, on kavereita ja opiskelupaikka Aalto-yliopistossa odottaa, kunhan ensin saa armeijan käytyä. Se meidän viallinen, omanlainen lapsemme ei kelvannut eskarin muotteihin, mutta koulussa kelpasi varsin hyvin.

 

on hyvä, että teille kävi noin onnellisesti ! :) mutta joskus ikävä kyllä lapsi ei pärjää koulussakaan ja silti vanhemmat ovat sitä mieltä  että ei ole mitään ongelmia.  otetaan vaikka 8 tai 10-vuotias, jolla on ollut ongelmia päiväkodin aloittamisesta asti ,mutta vanhemmat torjuvat kaikki auttamisyritykset tai suostuvat niihin pitkin hampain " vitut Villessä mitään vikaa on!" -asenteella.

Ap

Ihmettelen näissä aina sitä, että kun päiväkodissa on asiantuntijoita töissä, niin miksi ne ei tee työtään ja auta, miksi ne levittelee käsiään ja sanoo, että voi voi sentään.

Ap, myönnä sitten sinäkin, että sun lapsi on tyhmä ja sinä sosiaalisesti rajoittunut ja tunnekylmä. Ja että te molemmat tulette kärsimään tästä elämässänne, ellette saa hoitoa ja todenäkösiesti silti vaikka saisittekin. Ja että sen takia te ette ole oikeutettuja samaan kuin normaalit ihmiset, sun ihmisoikeutesi ovat pienemmät ja tavallisia ihmisiä pitäisi suojata sun aiheuttamilta harmeilta.

Kun ne "auttamisyritykset" niin usein eivät ole yrityksiä auttaa LASTA vaan auttaa opettajia pääsemään lapsesta eroon tai ainakin helpommalla. LAPSELLE ne voivat itse asiassa olla hyvin tuhoisia ja viedä tältä nekin mahdollisuudtet, mitä olisi. "Auttamiseksi" naamioidaan se, että lapsi eristetään ikätovereidta, siirretään syrjään ja varastoidaan jonnekin näkymättömiin "erityis"luokalle ja "kouluun", jossa varmaan paperilla on ties mitä tukitoimea ja apukeinoa mutta oikeasti ei ole edes sitä, mitä tavisluokassa normaalijärjellä saa lapsen hyväksi tehtyä.

Mun lapsenkasvatukseni suurin virhe oli juuri siinä, että annoin huijata itseni antamaan lapseni tälle tielle. Takaisin pääsy olikin sittn vaikeaa, kun tuon todellisuuden huomasi.

On aika paljon helpompi sopeutua ajatukseen R-pulmasta, kuin ajatukseen elämästä kehitysvammaisen/ autistin/ lihassairauteen kuolevan lapsen vanhempana. Mitä vaikeampi asia, sitä kovemmalle yleensä ottaa.

Ja yleensä oman lapsen pulmiin tottuu/ turtuu, eikä niitä huomaa samalla tavoin kuin ulkopuolinen. Varsinkin kun oppimisvaikeudet, as-piirteet jne kulkevat usein suvuissa.

Kyllähän tuollaisiakin vanhempia on, mutta on myös sellaisia jotka vaatimalla vaativat neuvolassa tutkimuksia kun ovat itse huomanneet, että lapsessa on jotain poikkeavaa. Itsellänikin epäilyt nousivat jo kun lapsi oli 1,5v, mutta neuvolassa asialle alettiin tekemään jotain vasta vuoden päästä siitä.

Mielestäni on lapsen etu ymmärtää ja hyväksyä lapsen puutteet, ja vastaanottaa tukitoimet. Toisaalta ymmärrän myös, että lasta halutaan tavallaan puolustaa kieltämällä hänen poikkeavuutensa. Mutta sillä tavalla lapsi ei välttämättä saa tarvitsemaansa tukea eikä kehity niin hyvin kuin voisi. Esimerkiksi jos laittaa lapsen tavalliseen päiväkotiin vaikka on suositeltu erityispäiväkotia.

Toisaalta joskus lääkäritkin ovat väärässä. Lapsi voikin olla ihan normaali ja/tai diagnoosi väärä.

Yleensä ottaen vanhemmat ovat lapsensa parhaita asiantuntijoita, ainakin niin uskoisin.

Kauhea sanoa lapsesta, että hänessä on jotain vialla.  Kaikilla meillä on omat erityispiirteemme, toisilla näkyvämmät ja toisilla huomaamattomat.  Suurin syy vanhempien "sokeuteen"  oman lapsensa erityispiirteisiin tai tuen tarpeeseen, on halu kieltää asia, olla uskomatta, että oma lapsi ei ehkä pärjää samoin kuin naapurin lapsi, että hänet leimataan, että hänen tulevaisuutensa ei olekaan niin helppo kuin vanhemmat haluaisivat.  Kaikkihan meistä vanhemmista toivoo lapselleen terveyttä ja parasta mahdollista tulevaisuutta, ilman sen suurempia rasitteita tai esteitä.  Kyllä pettymys on usein suuri, kun vanhemmat joutuvat tällaisen tosiasian lapsensa kohdalla kuulemaan ja hyväksymään.  Mutta asian hyväksyminen ja avun hakeminen vie aina lapsen tulevaisuutta eteenpäin, asian kieltäminen tuo lapselle lisää vaikeuksia, kun hän joutuu selviytymään asioista, jotka ovat hänelle mahdottomia tai tuottavat erityisen suurta hankaluutta.  Nykyään monesta asiasta yhteiskunnassa joutuu valitettavasti taistelemaan.  Mutta vanhempien taistelu kannattaa!  Monesti koulumaailmassa lasten kehittyminen on mennyt aivan valtavasti eteenpäin, kun vanhemmat ovat hyväksyneet lapsensa tuen tarpeen ja kärsivällisesti hakeneet oikeanlaista apua.  Kaikki eivät tietenkään näin tee ja senkin seuraukset olen valitettavasti nähnyt.  Kun vanhemmat esim. kieltäytyvät adhd-lääkkeen antamisesta lapselle, seuraukset ovat erittäin surullista katsottavaa.  Lapsen elämä on yhtä kaaosta eikä koulunkäynnistä tule mitään.  Kaverisuhteet kärsivät, kun äkkipikaisuus ja tulistuminen aiheuttavat riidan pienimmästäkin asiasta.  Näitä esimerkkejä valitettavasti on paljon.  Opettajana haluaisin rohkaista vanhempia hyväksymään vaikealtakin tuntuvia asioita lapsen edun takia.  Lapsen on pystyttävä elämään myös muualla kuin kodin seinien sisäpuolella.  Vanhemman on välillä tehtävä vaikeitakin ratkaisuja, mutta se ei vähennä vanhemman rakkautta omaa lapseen.  Päinvastoin!  Mitä vanhempi ei oman lapsensa puolesta tekisi! terv. luokanopettaja ja äiti

Yläkoulun aineenopettajana näen jatkuvasti (joka luokassa on joku) lapsia, jotka ovat jääneet vaille tarvitsemiaan kuntoutuksia ja psykologista tukea. On ahdistushäiriöisiä, terapian tarpeessa olevia teinejä, joiden vanhemmat vaativat lapselleen oikeutta olla ujo. Todellisuudessa lapsi on voinut olla pitkään erittäin ahdistunut mutisti eikä pysty puhumaan edes luokkakavereidensa kanssa. Joillakin on neurologisia pulmia, jotka varhaisella kuntoutuksella olisi voitu lähes kokonaan korjata. Osa olisi tarvinnut puheterapiaa lapsena, mutta kodin mielestä mikään ei ollut vialla. Kaikkein ikävintä on katsoa lievästi kehitysvammaisten, adhd nuorten ja aspergerien tuskaista koulutaivalta, silloin kun huoltajat kieltävät erityisopetuksen tai lääkityksen.

Vanhemmat pelkäävät leimautumista. Heistä on parempi, että lapsi leimautuu huonosti käyttäytyväksi kuin sairaaksi.