Lue keskustelun säännöt.
On niin surullinen olo ja paha mieli :ó( Olen niin yksin tässä elämässä!!
23.04.2007 |
Onneksi meillä on ihanat lapset. Heidän takia sitä jaksaa ja niistä saa voimaa aivan ihmeesti. Vaikka toki on rankkaa välillä, kuten nyt kun ovat sairaana ja pienempi ei nuku kunnolla yöllä eikä päivällä, hirveästi kotitöitä rästissä jne. Nämäkin asiat jaksaisi paremmin kun olisi ihmissuhteet kunnossa.
Minulla on jatkuvasti tunne ettei kukaan muu kuin mieheni, välitä minusta. Vaikka kuinka yritän pitää yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin, niin kukaan ei pidä yhteyttä minuun. No, äitini, mutta esim veljeni ei edes vastannut viestiini kun hänelle päivällä viestin lähetin. Eikä hän enää koskaan edes käy meillä. Ymmärrän että on kiirettä, mutta eikö koskaan tee mieli kysellä kuulumisia? Tai edes lyhyesti vastata viestiin, etenkin kun minulla oli hänelle oikeaa asiaa.
Myöskään isäni ei pidä yhteyttä. Eikä käy juuri koskaan. Ei soittele eikä laittele viestejä. Ei siis minkäänlaista yhteydenpitoa.
Vuosi sitten täytin tasavuosia. Veli ei meinannut tulla ollenkaan, eikä tullutkaan varsinaisesti juhlapäivänä. Kävi vasta myöhemmin, ilmeisesti puoliksi pakotettuna.
En ymmärrä. Olen todella ihmeissäni mikä mättää. Läheiset ovat aina olleet minulle tärkeitä ja olen aina toivonut heille pelkkää hyvää, kaikesta positiivisesta olen ollut heidän puolestaan iloinen. Ja olen. Aidosti. Silti minun olemassaolollani ei ole mitään merkitystä.
Sama juttu ystävien kanssa. Yhteydenpito on minusta kiinni. Minuun ei juuri yhteyttä oteta, eikä minua kutsuta mihinkään.
Tuntuu niin pahalta ja masentavalta.
Mistä minua rangaistaan?
Vaikeaa näin tällaiseen viestiin tätä asiaa ymmärrettävästi mahduttaa. En jaksa enää keksiä mitään mukavia asioita, en kutsuja enkä ehdottaa esim ystäville mihinkään lähtemistä, kun ketään ei kiinnosta. Jos ei muuta, niin viime hetkillä perutaan lähtö eikä ehdoteta uutta ajankohtaa.
Olen ihan oikeasti todella uupunut tällaiseen enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen aina uskonut siihen että toisia pitäisi kohdella niin kuten toivoisi itseään kohdeltavan... onko se sittenkään niin?
Kommentit (5)
Ikävä kuulla että sullakin vähän samanlaista :(
Ymmärtäisin sitten jos olisin kohdellut heitä huonosti, mutta kun olen aina ollut ihan liiankin kiltti ja oikeasti toivonut heille vain hyvää. En jaksa ymmärtää. Ja kavereitten käyttäytyminen siihen päälle...
Tuntuu joskus että miten tämän jaksaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ja lapset oikeastaan niitä ainoita " kantavia voimia" ja ystävät ovat kaikonneet, hassua kyllä nyt kun kaikki ovat perustaneet perheet. Kavereillani on samanikäisiä lapsia, mutta tuntuu että kukaan ei vaan ehdi koskaan tapaamaan.
Isään on etäiset välit ja äiti ei oikeen kiireiltään ehdi koskaan tulla kyläilemään. Mulla on yksi sisko joka asuu 700km päässä :(
Onneksi miehen kanssa meillä on todella hyvä ja lämmin suhde ja lapsiani rakastan todella paljon!
Uskon että sukulaisesi ja ystäväsi välittävät sinusta, mutta eivät vain jostain syystä tule sitä näyttäneeksi. Ehkä tilanne on ajautunut siihen, että kaikki odottavat sinun tekevän aloitteen ja ehdottavan tapaamista yms. ja pitävät sinua tavallaan itsestäänselvyytenä.
Minä itse olen sellainen, etten nykyään saa aikaiseksi pidettyä yhteyttä oikein kehenkään. Oma elämäni on niin täyden tuntuista, että lyhyinä " vapaa" hetkinäni haluan vain hengähtää, enkä ajattele ketään muita. Ja silloin kun ajattelten ystäviäni, en ehdi heille soittaa...
Mä haenkin ihmissuhteet muista läheisistä ihmistä, uskon että kun on ystävällinen, se kantaa hedelmää. Mutta kieltämättä se masentaa, kun oma äiti ja veli karttaa mua ja se hävettääkin, ei sitä voi jokaiselle sanoa!
Mutta siihenkin jotenkin tottuu, mulla tämä tilanne on ollut yli kymmenen vuotta. Mun veli ei ole esim. nähnyt mun nuorinta tytärtä, joka on 9v!
2
Ja ei hän pidäkään, äiti soittaa aina humalassa, ei koskaan selvin päin. Minäkin olen monesti miettinyt mitä pahaa olen tehnyt, että toista pitää kohdella näin. Mielestäni en yhtään mitään, mutta yksipuolinen yhteydenpito tuntuu kurjalta, tai se ei ole minkään arvoista!
Minulla ei ole tässä maailmassa kuin omat lapseni ja mieheni.